Heidi Köngäs: Hertta

Alkuteos: Hertta (2015)

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 266

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-29249-4

Muoto: e-kirja

Peukku: q^^

Huom: Kiitos Elisa Kirja ja HelMetin Epos-elukupiiri

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 23 ja 45

*En tuhoudu vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta koskaan.

”Minulle tuottaa mielihyvää sanoa hänen koko nimensä, sillä sekin on jollain lailla niin vahva ja miehekäs. Raamikas nimi, hyvin osuva. Miten minä selviäisin ilman Leinoa, rakkauttani? Hän on päässyt hetkessä niin lähelle, melkein verenkiertoon.”

Säkenöivä romaani Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta, sen noususta ja tuhosta sodan ja vaaran vuosina. Hertta on 35-vuotias vapautuessaan vankilasta keväällä 1939, nälkäinen ja täynnä tahtoa. Poika Juri on jäänyt Moskovaan, samoin nuoruus. Hertta tutustuu komeaan Leinoon, ja rakastuu päätä pahkaa.

Salamarakkaudesta alkanut suhde muuttuu palavan poliittiseksi liitoksi. Talvisodan Hertta ja Leino piileskelevät maan alla ja joutuvat jatkosodan aikana turvasäilöön. Rauhan tultua koittaa kommunistiparin loiston aika. Leinosta tulee ministeri ja Hertasta maan tunnetuin naispoliitikko. Hertta on valmis antamaan aatteelle koko elämänsä, mutta mihin Leino on valmis? Kenen puolella hän on?*

Kirja jätti minut kahtia jakautuneeseen tilaan. Toisaalta se on kirjoitettu hyvin ja tunteella. Teksti soljuu eteenpäin ja virta kuljettaa temmolla, jossa heijastuu tunteen ja aatteen palo. Tapahtumat eivät todellakaan jätä lukijaa kylmäksi. Joskus vauhti ja teksti tuntuvat jopa henkeäsalpaavilta.

Mutta. Se toinen puoli. Jollain lailla itseäni ahdisti lukea kirjaa. Tyylistä se ei ole kiinni. Paitsi ehkä niiltä osin, että lukijan ehkä oletetaan tietävän jotain perustietoja tapahtumista ja henkilöistä, sillä kaikkea ei kerrota suoraan eivätkä tapahtumat väliin etene loogisesti. Väliin mahtuu pitkiäkin hyppyjä. Jonkinlaista perustietoa on siis hyvä olla, tai sitten kannattaa kaveerata googlen kanssa.

Köngäs on jakanut kirjan kolmen kertojan kesken - Hertan, Leinon ja Riekin. Jokaisella heistä on oma äänensä ja oma tapansa kertoa asioita. Toinen on salaperäisempi kuin toinen ja monesti ainakin Hertta ja Leino antavat toisistaan varsin erilaista kuvaa. Tottahan se on, että se, mitä toiset näkevät ei aina ole todellisuutta…

Kiintoisa ja keskittymistä vaativa teos, jonka uskon aukeavan paremmin vähän varttuneemmalle väelle. Historiasta ja Hertta Kuusisesta kiinnostuneille osuu varmaan myös kohdilleen. Lisäksi Yrjö Leinon hahmon ristiriitaisuus ja jopa rappio on aika karua luettavaa miehestä, joka joutuu lopulta melko kauaksi ihanteistaan.

Salla Simukka: Minuuttivalssi

Alkuteos: Minuuttivalssi (2004)

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 191

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-951-31-8576-3

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

Huom: Kääntökirja teoksen Kun enkelit katsovat muualle kanssa

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3 ja 17

*Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi kertovat kahden tytön kauniin ja rehellisen rakkaustarinan. Salla Simukan teosten odotettu uusintapainos.

“Hän ei ehkä koskaan saa tietää sitä. Mutta hän oli ensimmäinen enkelini.” Kirsikka on kirjoittamista harrastava lukiolaistyttö, joka on rakastunut Susannaan. Niin yksinkertaista se on. Paitsi että ensirakkaudessa mikään ei ole koskaan yksinkertaista.

Vuosina 2002 ja 2004 ilmestyneiden kirjojen sanoma rehellisyydestä ja rakkaudesta on yhä äärimmäisen ajankohtainen. Kääntökirjassa on lisäksi mukana kirjeitä teosten päähenkilöille.*

Minuuttivalssi jatkaa Kirsikan ja Susannan rakkaustarinaa. Tällä kertaa kertojana on kuitenkin Susanna, joka minulle jää kertojanakin hieman etäisemmäksi. Ehkä vaikutusta on sillä, että siinä missä samaistuminen kirjoittaja-Kirsikkaan oli helppoa, jää musiikkia harrastava Susanna tietyllä tapaa etäisemmäksi.

Tämä kirja avaa kyllä hienosti kahden nuoren naisen elämää ja tunteita. Se, kun on ensimmäistä kertaa lähdetty pois kotoa ja aloitettu oma elämä. Miten rakkaus kestää arkea ja sen välillä olevaa mitäänsanomattomuutta? Kuinka ystävät ja erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat? Entä jos ei tiedäkään täysin, mitä itse haluaa? Simukka osaa kertoa näistä asioista uskottavasti ja tunteella. Teksti on hyvin kirjoitettua ja sympaattista.

Uskon kuitenkin, että lukija joko pitää enemmän Kirsikasta tai Susannasta. Toiseen tytöistä on aina helpompi samaistua kuin toiseen. Sitä kuin huomaamattaan valitsee puolensa. Koska itse pidän enemmän Kirsikasta, tuntui välillä siltä, kuin Susanna valittaisi aivan turhasta. Kuitenkin, kun miettii pidempään, huomaa sen, että parisuhteeseen kuin riitaankin tarvitaan aina kaksi. Ainakin yleensä.

Kumpikin kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jotta tarinasta tulee kokonainen ja ehyt. On hienoa, että näitä nuorten naisten kasvukipuja on kuvattu näin kauniisti.

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle

Alkuteos: Kun enkelit katsovat muualle (2002)

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 199

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-951-31-8576-3

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

Huom: Kääntökirja teoksen Minuuttivalssi kanssa

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3 ja 17

*Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi kertovat kahden tytön kauniin ja rehellisen rakkaustarinan. Salla Simukan teosten odotettu uusintapainos.

“Hän ei ehkä koskaan saa tietää sitä. Mutta hän oli ensimmäinen enkelini.” Kirsikka on kirjoittamista harrastava lukiolaistyttö, joka on rakastunut Susannaan. Niin yksinkertaista se on. Paitsi että ensirakkaudessa mikään ei ole koskaan yksinkertaista.

Vuosina 2002 ja 2004 ilmestyneiden kirjojen sanoma rehellisyydestä ja rakkaudesta on yhä äärimmäisen ajankohtainen. Kääntökirjassa on lisäksi mukana kirjeitä teosten päähenkilöille.*

Kauniisti ja suorasti kerrottu rakkaustarina. Kirsikkaan on todella helppo samaistua. Hän on mitä sympaattisin lukiolaistyttö murheineen ja huolineen ja rakastumisineen. Hänen elämänsä on niin tavallista ja kuitenkin siinä on sitä jotain. Itse muistan olleeni lukiossa aika samanlainen. Kirjoittaja ja tarkkailija. Ehkä siksi Kirsikka hahmona tuntuu niin helposti lähestyttävältä. Ja hänen kaveripiirinsä niin valovoimaisen kiinnostavalta. Myös Susannaan ja tämän kavereihin päästään kiinni sen verran kuin on tarpeen. Eihän nyt ihastuksesta ja tämän kavereista tarvitse niin paljoa tietää.

Simukan tyyli kirjoittaa on vauhdikas ja mukaansatempaava. Tekstiä lukee mielellään, joskin joissain paikoissa huomasin pohtivani, että enkeleiden keskustelut olivat jopa jokseenkin turhia. Tarina olisi pysynyt mainiosti kasassa ilman niitäkin. Nyt ne vain hieman pätkittävät lukemista ja muistuttavat siitä, että ehkä joku sittenkin tarkkailee meitä ja toivoo meille parasta. Kirjassa on myös mukana joitain Kirsikan kirjoittamia tekstejä. Ne ovat todella puhuttelevia.

Tämä kirja on edelleenkin tuore ja ajankohtainen. Ihmisten ajatukset ja asenteet eivät ole muuttuneet paljoakaan ajoista, jolloin kirja ensimmäisen kerran ilmestyi. Siksi suosittelenkin tätä luettavaksi aivan kaikille.

Juan Gómez-Jurado: Petturin merkki

Alkuteos: El emblema del traidor (2008)

Suomentaja: Taina Helkamo

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 349

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-1-24598-8

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 17, 32, 41 ja 44

*Hengästyttävä trilleri pojista, joiden harteilla painavat isien salatut synnit ja sydämiä korventaa kostonhimo.

Toisen maailmansodan ainaka espanjalainen laivankapteeni pelastaa Gibraltarinsalmelle haaksirikkoutuneen saksalaisjoukon. Kapteeni saa kiitokseksi kultaisen mitalin. Sitä ojentaessaan saksalainen lausuu kaksi sanaa, joita kapteeni ei koskaan unohda: Verrat, petos, ja Rettung, pelastus. Mitalin arvoitus mietityttää kapteenia ja hänen poikaansa Juan Carlosia, joka isänsä kuoltua perii vaalitun aarteen.

Vuosikymmenien kuluttua tuntematon kirjailija saapuu yllättäen Juan Carlosin luo väittäen tietävänsä mitalin alkuperän. Hän kertoo 1920-luvun Saksassa eläneestä Paulista, joka yrittää selvittää kuolleen isänsä kohtaloa. Isän on sanottu kuolleen haaksirikossa, mutta Paul saa vihiä, ettei tämä pidäkään paikkaansa. Järkytyksekseen hän ajautuu törmäyskurssille isänsä synkän menneisyyden kanssa.

Gómez-Jurado teki kansainvälisen läpimurtonsa esikoistrillerillään Kuolinkellot. Hänen kolmas teoksensa porautuu 1900-luvun synkkään historiaan ja ihmisen pahuuteen. Petturin merkki on ollut Espanjassa huikea myynti- ja arvostelumenestys.*

Gómez-Juradon kolmas kirja poikkeaa tyylillisesti kahdesta aikaisemmasta. Ensinnäkään se ei ole uskontojen maailmaan sijoittuva jännäri, vaan nyt liikutaan historian siivillä Saksassa aikoina, jolloin natsit nostivat siipiään. Toiseksi sen kieli on suorempi, joskin samalla enemmän kerronnallinen. Kyseessä on tarina, joka kerrotaan kuulijalle, ei tapahtumien ketju, jossa lukija on mukana.

Kirjan aihe on kiinnostava. On jännittävää pohtia miksi serkukset Paul ja Jürgen ovat niin erilaisessa asemassa. Toinen aatelisen tittelin perijä ja toinen taas alennettu palvelijan asemaan. Heidän kinailunsa ja eräänlainen vihansa… Etenkin kun poliittiset aatteet alkavat vaikuttaa taustalla. Toinen kun ajautuu natsien riveihin ja toinen taas rakastuttuaan juutalaistyttöön kulkee aivan erilaisia teitä. Tietysti mukana on omaa jännitystään antamassa Paulin isän mystinen kohtalo, johon vapaamuurarit tuntuvat olennaisesti liittyvän…

Kirjan tarina on hyvä. Siinä on monia vivahteita ja sävyjä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Historiaan on sekoitettu hyvin fiktiota, joten lopputulos on nautittavaa luettavaa. Tässä kirjassa on niin jännitystä kuin romantiikkaakin. Eikä sovi unohtaa uskollisuutta. Mikä parasta, kirjan henkilöhahmot ovat lähestyttäviä. He ovat erilaisia ja inhimillisiä. Heillä on toiveensa ja pelkonsa, jotka säätelevät heidän tekemisiään. Aika, jota he elävät vaikuttaa heihin ja muokkaa heitä. Heitä ei unohda.

Kaiken kaikkiaan kirja oli koukuttava. Itse ahmin sen parissa päivässä.

Stephenie Meyer: Vieras

Alkuteos: The Host (2008)

Suomentaja: Pirkko Biström

Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)

Sivumäärä: 702

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-34712-6

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2016: 46. Alle 18-vuotiaan suosittelema (2/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 4, 5, 25, 30 ja 44

*Pienet näkymättömät tunkeilijat ovat valloittaneet maapallon. Ne ovat asettuneet asumaan ihmisten pään sisään vieden ruumiilta heidän omat sielunsa. Suurin osa ihmiskuntaa on jo tuhoutunut, kun yksi viimeisimmistä jäljellä olevista ihmisistä, Melanie Stryder, napataan.

Tunkeutujaa, jolle annetaan Melanien vartalo, kutsutaan Vaeltajaksi. Hän on saanut nimensä siitä, että on ennen Melanieen siirtymistään asunut muilla planeetoilla ja ollut osa muita olioita. Häntä on varoitettu ihmisenä elämisen haasteista, tunnekuohuista ja muistoista. Uudessa kehossaan hän joutuu kuitenkin kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia: hänen vartalonsa entinen omistaja kieltäytyy luovuttamasta mieltään tunkeilijalle ja haihtumasta pois.

Vaeltaja yrittää selailla Melanien ajatuksia toivoen pääsevänsä maapallolla vielä sinnittelevän ihmisten vasarintaliikkeen jäljille. Melanie kuitenkin täyttää päänsä kuvilla miehestä, jonka hän uskoo yhä elävän jossakin piileskellen. Vaeltaja ei enää voi erottaa itseään ruumiinsa haluista, joten hänkin alkaa kaivata miestä, joka sielujen pitäisi tuhota. Melaniesta ja Vaeltajasta tulee tahtomattaan liittolaiset, kun he lähtevät vaaroja uhmaten etsimään miestä, jota he kumpikin rakastavat.*

Pienillä varauksilla tartuin tähän kirjaan, sillä vaikka se onkin suunnattu aikuisille pelotteli miten hyvin kirjailija on osannut muuttaa tyyliään Twilighteista. Lopulta pelkoni osoittautui ainakin suurimmaksi osaksi turhaksi ja Vieras osoittautui luettavaksi ja jopa viihdyttäväksi lukukokemukseksi, jossa kuitenkin on joitain peruskliseitä.

Vaeltajan, tai Vaelin, ja Melanien välinen “taistelu” on miellyttävää seurattavaa. Se, miten kaksi melkoisen erilaista persoonaa kuitenkin oppii jakamaan ja selviytymään yhdessä on kuvattu mukavasti ja kummastakin persoonasta pitää. He kumpikin todella ovat oman elämänsä arvoisia. Se, mitä kuitenkin kritisoin on rakkaus. Ymmärrän, että jos päähäsi syötetään voimakkaita tunteita sisältäviä muistoja, pakko sinunkin on alkaa tuntea edes jotain. Mutta miksi Vaelin silti piti rakastua niin voimakkaasti myös Jarediin? Onneksi maailma ja kohtalo (ja kirjailija) päättivät toisin ja Vaelille varattiin toinen rakkaus. Yllättävää kyllä Vaelin ja Ianin ennalta arvattu rakkaustarina osoittautui melkoisen koskettavaksi ja liikuttavaksi. Alkuun muistan huokailleeni, että oliko taas pakko. Tarinan edetessä huomasin kuitenkin Ianin hahmon saavan niin rutkasti enemmän syvyyttä, että häneen omalla tavallaan rakastui. Sitten tietenkin alkoi jo toivomaan onnellista loppua heillekin. Onhan nyt sentään sen verran upeaa se, että toinen on elänyt monta elämää ilman ketään, ketä haluaisi seurata ja sitten miltei kaikkein raaimpien ja lyhytikäisimpien keskuudesta löytääkin sukulaissielun...

Paitsi päähenkilöt, kirja pitää sisällään myös koko joukon muita mielenkiintoisia hahmoja. Melanien veli Jamie on hellyyttävä nuori ja heidän setänsä Jeb taas varsin erikoinen tapaus. Tunnonvaivojensa kanssa taistelevaa tohtoria ei tietenkään saa unohtaa. Eikä niitä muutamia poikkeuksellisia sieluja, joita kirjassa esiintyy.

Tarina etenee hyvin ja alun pienen kankeuden jälkeen se alkaa kiinnostamaan enemmän ja enemmän. Minuun itseeni ei oikein napannut sielujen turvallisen tylsä elämä, mutta heti kun Vael ja Melanie lähtivät niin sanotusti litomaan, muuttui tarinakin. Mukaan tuli vaaraa ja riskiä ja uutta toivoa. Lukija saa seurata useiden ihmisten (ja sielun) kasvua ja muutosta. Sitä, kuinka erilaisuutta voi rakastaa ja sen kanssa tulla toimeen. Ja kuinka samankaltaisuutta voi löytää mitä kummallisimmista paikoista.

Huolimatta kliseistä ja selvästä viihteellisyydestä, pidin kirjasta. Sen onnistui koskettaa minua pintaa syvemmältä. Nyt pohdin, uskallanko katsoa elokuvan joka on tehty kirjan pohjalta. Ja mitä seuraavaksi tapahtuu? Nyt kirjan loppu päättää kyllä yhden vaiheen Vaelin ja Melanien elämästä, mutta samalla se avaa oven uuteen. Lisäksi satuin huomaamaan, että Meyer ilmeisesti on suunnitellut vielä kahta kirjaa jatkoksi… Niitä odotellessa osittain toivon, että hän olisi malttanut jättää tarinan tähän ja toisaalta taas minua kiinnostaa tietää kuinka hyvin asiat lopulta tulevatkaan olemaan.

Vierasta kannattaa kokeilla jos kaipaa tutkimusmatkaa erilaisuuden ja yhteisymmärryksen välimaastoon eikä kavahda erilajisten välistä rakkautta.

Kaari Utrio: Vanajan Joanna

Alkuteos: Vanajan Joanna  (1991)

Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)

Sivumäärä: 447

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-952-239-084-4

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 17, 30 ja 44

*Hämeessä 1300-luvulla asustavalle kanteleensoittajaneito Joannalle suvun kunnia on tärkeämpää kuin rakkaus ja intohimo. Ruotsalaisritari Ulf Acer on syyllistynyt kauheaan syntiin, isäntappoon. Mies harhailee rauhaa saamatta ja haluaa vetäytyä luostarin hiljaisuuteen. Kun hän kuulee Joannan soittavan kannelta, kuuma elämänjano pyyhkii tuskan tieltään ja Ulf vannoo saavansa Joannan omakseen. Joanna ei kuitenkaan anna miehen korskean kiihkon häikäistä itseään.

Vanajan Joannassa ritarin kunnia ja ylhäisen naisen velvollisuudet säätelevät vääjäämättä ihmiselämää, ja sen ankarat ehdot voi murtaa vain jalo ja uskollinen rakkaus. Kaari Utrion upea historiallinen romaani valottaa tarkkaperäisesti keskiajan naisen karuja oloja.*

Utrio osaa kyllä punoa yhteen historiaa ja fiktiota. Hän on kasannut tosiperäisten tietojen ympärille kiintoisan tarinan hienoine hahmoineen ja yksityiskohtineen. Lukija saa mainion kuvan keskiaikaisesta elämästä tapoineen ja vaatteineen. Ihmisten velvollisuuksia on myös kuvattu hienosti. Paljoa ei todellakaan ollut naisella sananvaltaa tuolloin. Ellei ollut todella rikas ja leski…

Luvassa on miltei mahdottomalta vaikuttava rakkaustarina, jossa nuoret miltei alkuun kieltävät tunteensa ja sitten astuukin kohtalo velvollisuuksineen tielle. Pitää naida toinen ja mennä suorittamaan tehtävää sinne ja tänne. Ystävät ja niin sanonut ystävät joko vaikeuttavat tai helpottavat elämää ja lapsien henget ovat vaarassa. Aika perinteistä Utriota siis siinä mielessä tarjolla.

Tällä kertaa se vain ei minuun purrut vaikka Utrion kirjoista yleensä olenkin pitänyt. Päähenkilöt Joanna ja Ulf jäävät jotenkin pinnallisiksi. Heidän kaltaisiaan upeita ja ylväitä hahmoja on jo nähty monta. He eivät ota lukijaa omakseen. Sivuhahmoista löytyy monta paljon kiinnostavampaa. Sääli vain, että he todella jäävät sivuosaan…

Myöskään juoni ei kuulu suosikkeihini. Ihastumiset ja ongelmat, ne on jo nähty. Tapahtumat juoksevat nopeasti paikasta toiseen. Niin Ruotsissa, Hämeessä kuin välillä vähän kauempanakin. Osa selittää sitä, miksi hahmot tekevät tekojaan ja heidän motiivinsa tulevat sitä kautta selviksi, mutta osa on melko liiba laabaa ja vähän turhan oloista. Olkoonkin, että keskiajan elämänkuvauksena kirja on hieno.

Kirjana Vanajan Joanna on nopeasti luettavaa ja kevyttä. Uskaltaisin ehkä jopa sanoa vähän hömppää, joka kyllä saa ajatukset muualle. Ei valitettavasti parasta Utriota.

Sue Grafton: Q is for Quarry

Alkuteos: Q is for Quarry (2002)

Ilmestymisaika: 2003 (ko.painos)

Sivumäärä: 561

Kustantaja: Pan Books

ISBN: 0-330-48833-3

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Kinsey Millhone aakkosmurhat

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma (1/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 9, 25 ja 44

*She was a ‘Jane Doe’, an unidentified white female whose decomposed body was discovered near a quarry off California’s Highway 1. The case fell to the Santa Teresa County Sheriff’s Department, but the detectives had little to go on. The woman was young, her hands were bound with a length of wire, there were multiple stab wounds, and her throat had been slashed. After months of investigation, the murder remained unsolved.

That was eighteen years ago. Now the two men who found the body, both nearing the end of long careers in law enforcement, want one last shot at the case… and they turn to Kinsey Millhone to help them find closure. Kinsey is intrigued and agrees to the job.

But revisiting the past can be a dangerous business, and what begins with the pursuit of Jane Doe’s real identity ends in a high-risk hunt for her killer.*

Tämä Gaftonin aakkosmurha-kirja eroaa aavistuksen normaalista tyylistä. Tai ainakin niistä, jotka olen tähän mennessä itse lukenut. Tällä kertaa nimittäin avataan normaalia enemmän Kinseyn vanhempien kuolemaa ja Kinseyn ja hänen jäljellä olevan sukunsa välejä. Normaalisti niihin vain viitataan, mutta tällä kertaa lukijalle paljastetaan huomattavasti enemmän. Tämä saa minut lukijana pohtimaan sitä, että pitäisikö kirjat sittenkin lukea järjestyksessä? Ainakin ne loput, mitä en ole lukenut tai joista en enää muista kovin paljoa. Mikäli tämä taustalla pyörivä tarina ei ole lukijasta niin tärkeä, voi kirjat tietenkin lukea sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Tämän kirjan tekee erikoiseksi myös se, että juoni perustuu todelliseen tapaukseen. Ainakin osittain. Minusta oli mukavaa, että Gafton oli ottanut tapauksen pohjaksi oikean Jane Doen, jonka tapaus kirjan kirjoitushetkellä oli vielä auki. Vaikka muuten kirja onkin fiktiivinen antaa todellinen pohja tarinalle oman kiinnostavan sävynsä.

Noita muutamaa huomattavaa eroa lukuunottamatta kyseessä on aika perinteinen aakkosmurha-kirja. Kinsey selvittelee tapausta ja alkuun tuntuu, ettei hän saa juuri mitään selville. Vähitellen palat kuitenkin alkavat loksahdella paikoilleen ja ratkaisu on enemmän tai vähemmän yllättävä. Itse ainakin olin haukkumassa ainakin osittain väärää puuta.

Kinseyn tovereina toimii tällä kertaa kaksi jo eläkeikään ehtinyttä poliisia, jotka ovat verrattaen mukavia tapauksia kohtalaisen epäterveellisine elämäntapoineen. Viinin sijasta tällä kertaa saattaa lukiessa iskeä roskaruuanhimo. Sen verran usein erilaisissa burgeripaikoissa vieraillaan.

Mukava, perinteinen ja rauhallisesti etenevä dekkari, jossa vauhti kiihtyy loppua kohden. Ei ehkä paras kirja aloittaa tätä sarjaa.