Dan Brown: Inferno

Alkuteos: Inferno (2013)
Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen
Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)
Sivumäärä: 468
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-40007-4
Muoto: Kirja
Sarjamerkintä: 4. Robert Langdon –kirja

*”Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikoina.”

Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään parista edellisestä vuorokaudesta – ei myöslään merkillisestä esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin. Pian Langdon saa havaita, että hänellä on perässään joukko aseistautuneita takaa-ajajia. Hän pakenee kuumeisesti seuranaan harvinaisen kylmäpäinen nuori nainen, jonka nokkeluuden ansiosta hän ylipäätään on hengissä. Kaksikko selvittää yhdessä Langdonin hallussa olevien pahaenteisten symbolien merkitystä. Mysteerin avaimeksi paljastuu Dante Alighierin eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä, joka johdattaa heidät huikealle matkalle läpi kolmen suuremmoisen kaupungin ja lopulta syvälle maan uumeniin, missä uinuu hirviö…

Kuten aiemmissa menestystrillereissään Da Vinci –koodi, Enkelit ja demonit ja Kadonnut symboli, Dan Brown punoo Infernossa kihelmöivällä tavalla yhhteen jännitystä, kryptisiä viestejä, symboleita, taideaarteita, kirjallisuutta ja historiaa.*



Brown osaa kyllä asiansa. Historia yksityiskohtineen ja kaupunkien ja maisemien kuvailu on tarkkaa ja asiantuntevaa. Taustatyö on tehty tarkasti ja käytetty täydellisesti hyödyksi. Lukija miltei näkee edessään maisemat ja taideaarteet, pystyy kuvittelemaan itsensä mukaan tapahtumien näyttämölle. Lukiessa herää pakostikin halu matkustaa paikalle ja nähdä itse omin silmin nuo aarteet, todeta itse miten tarkasti kaikki pitääkään paikkaansa.

Jälleen kerran on luvassa joukko mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka avautuvat lukijalle vähitellen kirjan edetessä. Kaikissa on jotain muuta, mitä ensisilmäyksellä saattaisi olettaa joten lukija saa todella olla tarkkana. Hahmot ovat uskottavia ja heidän motiivinsa luontevia kun ne lopulta selvitellään. Aivan hyvin voisi kuvitella heidät todellisiksi.

Kuten aikaisemmissakin kirjoissa on Brown hyödyntänyt inspiraationa menneitä tapahtumia ja vinkkejä ja niiden avulla pohjustanut juonen, jossa on yllättävän modernit vaikuttimet ja keinot käytössä. Tällä kertaa kuitenkin juostaan ehkä enemmän taideaarteiden kuin varsinaisten symbolien perässä, mikä hieman jäi kaihertamaan mieltä. Toisaalta taas koko teos herätti suunnatonta halua alkaa paremmin tutustua Danten teokseen… Ehkäpä siihen pitäisi jossain vaiheessa tarttua. Onhan se sentään klassikko.

Beowulf

Alkuteos: yli tuhat vuotta sitten, tarkka aika ei tiedossa
Suomentajat: Osmo Pekonen ja Clive Tolley G. Jackin edition pohjalta
Ilmestymisaika: 2007 (ko.painos)
Sivumäärä: 181
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-22432-8
Muoto: Kirja

*Beowulf on yli tuhat vuotta vanha runoelma, joka valaisee koko Pohjolan muinaisuutta. J. R. R. Tolkien otti Taru sormusten herrasta -romaaniinsa paljon vaikutteita Beowulfista. Vaikka yksikään varteenotettava kirjallisuushistoria ei voisi sivuuttaa Beowulfia, tämä on teoksen ensimmäinen täydellinen suomennos.

Beowulfin tapahtumien näyttämö on puoliksi historiallinen, puoliksi kuvitteellinen Skandinavia, jonka nummilla ja metsissä on tyyssijansa niin yli-inhimillisillä sankareilla kuin tultasyöksevillä lohikäärmeillä. Päähenkilönä on urhea soturi Beowulf, jonka taisteluja ja vääjäämätöntä tappiota runoelma kuvaa. Kuten Tolkien on Beowulfista todennut, hän ei ole tavallinen sankarilaulun sankari: "Hänellä ei ole sekavia lojaalisuussuhteita eikä onnetonta rakkautta. Hän on ihminen, ja siinä n hänelle, kuten monille, riittävästi tragediaa."

Beowulf on paitsi merkittävä historiallinen lähde myös suuri runoelma, jonka hohto ei ole himmentynyt tuhannessa vuodessa.

Teoksen ovat suomentaneet Osmo Pekonen ja Clive Tolley, jotka ovat myös laatineet teoksen johdannon ja selitykset.*



Beowulfissa on jotain kaunista ja liikuttavaa. Tarina on yksinkertainen ja siksi kiintoisa. Kuvailu on helppotajuista vaikka käytetty sanavarasto ja synonyymien määrä onkin runsasta. Suomennos on hyvin laadittu ja rytmitetty. Uskon, että se välittää alkuperäisen runoelman tunnun melko hyvin, vaikkei suomenkieli olekaan niin rikasta kuin muinaisenglanti. Teos soveltunee mainiosti myös sellaisille lukijoille, joita tarina kiinnostaa mutta sana runoelma pelottaa. Teos ei ole runomitassa siinä mielessä, että siinä olisi riimejä. Riimejä ei todellakaan ole, vaan runomitta on tässä tapauksessa nelisäkeistä. Ehdottomasti suositeltavaa kaikille Tolkien faneille!

Karin Slaughter: A Faint Cold Fear

Alkuteos: 2003 (ilm.)
Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)
Sivumäärä: 464
Kustantaja: Arrow Books
ISBN: 978-0-0994-4532-6
Muoto: Pokkari
Sarjamerkintä: Grant County -sarjan 3. kirja

*Sara Linton, medical examiner in the small town of Heartsdale, is called out to an apparent suicide on the local college campus. The mutilated body provides little in the way of clues - and the college authorities are keen to avoid a scandal - but for Sara and the police chief Jeffrey Tolliver, things don't add up.

Two more suspicious suicides follow, and a young woman is brutally attacked. For Sara, the violence strikes far too close to home. And as Jeffrey pursues the sadistic killer, he discovers that ex-police detective Lena Adams, now a security guard on campus, may be in possession of crucial information. But, bruised and angered by her expulsion from the force, Lena seems to be barely capable of protecting herself, let alone saving the next victim...*



Pakko ihmetellä, mistä Slaughter oikein tempaisee juonensa ja murhansa. Taas on luvassa inhottava tapaus ja tarkka kuvaus ruumiinavauksesta, joten herkimpien kannattaa pitää se mielessään. Jos tarkka kuvailu ei haittaa, niin lukija voi vain nauttia yksityiskohdista ja tiedosta, jota hän saa. Se on jännittävää ja sinällään opettavaistakin.

Grant County -sarjassa Slaughter on tuntunut haluavan käsitellä aika rajuja aiheita. Sokean murhaa, lapsien hyväksikäyttöä ja nyt on tämän kertaisessa mukana rasistisia piirteitä.

Sarjan ihmissuhteet syvenevät jälleen kirjan edetessä. Saran ja hänen perheensä välit ovat koskettavat ja herkät. Sympatiat kasaantuvat myös Lenan harteille vaikka hän toimiikin välistä omaan idioottimaiseen tapaansa. Oikeastaan huomaan pitäväni jollain tapaa hänestä aina vain enemmän. Ymmärtäväni häntä paremmin. Sen sijaan en vieläkään oikein pääse käsiksi Jeffrey'hun. Hän on jotenkin niin... niin... En vain pidä hänen toimintatavoistaan. Hän ei todellakaan ole suosikkihahmojani. Onneksi kaikista ei kuitenkaan tarvitse pitää.

Tarina on hyvin punottu ja siinä on mukavia yllättäviä käänteitä, jotka jo väliin saavat lukijan epäilemään vaikka mitä. Lopulta, todellisen murhaajan paljastuessa sitä on enemmän tai vähemmän yllättynyt jos ei ole tajunnut muutamaa hiuksen hienoa vihjettä, jotka on piilotettu melkoisen hyvin.

Agatha Christie: Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä

Alkuteos: Three Act Tragedy (1935)
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ilmestymisaika: 1997 (ko.painos)
Sivumäärä: 230
Kustantaja: WSOY
ISBN: 951-0-01297-1
Muoto: Pokkari
Sarjamerkintä: 11. Hercule Poirot -kirja

*Maankuulu näyttelijä Sir Charles Cartwright on vetäytynyt Cornwallin uljaisiin maisemiin viettämään eläkepäiviään. Kun hän järjestää kodissaan kutsut, paikalle saapuvat seudun silmäätekevät aateliset, kirkkoherra vaimoineen, muutamia näyttelijöitä, näytelmäkirjailija ja pari hyvää ystävää. Tervetuliaiscocktail on tarjottu, juhlahumu nousemassa, kun yhtäkkiä kirkkoherra lyyhistyy sohvalle, kuolleena. Kolmen oudon kuolemantapauksen sarja on alkanut. Onko kyseessä murha, itsemurha vai onko kaikki pelkkää teatteria?

Sir Charles ja hänen ystävänsä herra Satterthwaite alkavat ottaa selvää asioista. He pääsevät tutkimuksissaan pitkälle, mutta ilman Hercule Poirotin harmaita aivosoluja rikokset eivät kuitenkaan selviäisi.*



Tämä Poirot-mysteeri kulkee eteenpäin oikeastaan miltei kokonaan ilman herra etsiväämme. Hän osallistuu alkunäytökseen vieraana, piipahtaa mukana keskellä ja asettuu puikkoihin oikeastaan vasta miltei aivan lopussa. Kaikesta tuosta huolimatta hänen kuitenkin onnistuu kuulla kaikki tarvittava rikoksia tutkivilta herroilta ja heidän naisavustajaltaan neiti Egg Lytton Gorelta.

Poirotin vähäistä osallisuutta lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin taattua Christietä. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ja vihjeet lasketaan irti yhtä hyvin piilotettuina kuin aina ennenkin. On myös jännittävää seurailla tapahtumia toisten kuin totuttujen hahmojen kautta. Tämä antaa mysteeriin oman leimansa, joka todellakaan ei sitä huononna. Kerrassaan mainio kirja, jonka miltei haluaisi lukea yhdeltä istumalta.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Alkuteos: Les âmes grises (2003)
Suomentaja: Ville Keynäs
Ilmestymisaika: 2007 (ko.painos)
Sivumäärä: 215
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-22247-7
Muoto: Pokkari

*Sinä joulukuisena sotatalven päivänä 1917, jolloin Belle de Jourin pieni ruumis nostettiin joesta, elämä ranskalaisessa pikkukaupungissa tuntui pysähtyneen. Oli kuin tykitkin olisivat olleet jäässä. Vain tuomari Mierckin katseessa oli riemua. Lopultakin hänellä oli rikos käsiteltävänään.

Ranskalaisen Philippe Claudelin (s.1962) kaunis, surumielinen tarina totuuden etsinnästä ja menetyksen kohtaamisesta sai arvostetun Prix Renaudot -palkinnon vuonna 2003. Yli kahdellekymmenelle kielelle käännetyn romaanin pohjalta on tehty myös elokuva*



Takakansi johdattaa melkoisesti harhaan. Itse odotin kunnollista murhan tutkimista, kuulusteluja ja johtolankojen etsimistä. Sellaista ei todellakaan ollut luvassa. Sen sijaan kohtasin tarinan, jossa vanha poliisimies kertoo noista kaukaisista ja menneistä tapahtumista vähän sikinsokisessa järjestyksessä. Väliin hän kertoo mitä tapahtui ja miksi, väliin taas siitä, kuinka hän oikein alkujaan kuulikaan tiedot, jotka nyt viimein vuosikymmeniä myöhemmin paljastaa.

Teoksen tunnelma on kaunis, koskettava. Tapahtumissa ja ajassa hyppelehtiminen häiritsee hieman, mutta ei kuitenkaan liikaa. Osa tapahtumista  on liikuttavia, osa taas omiaan kuvaamaan sota-ajan julmuutta ja sitä, miten viranomaiset vain haluavat asiat ratkaistuksi keinoja kaihtamatta. Kertomuksensa lomassa poliisimies tulee avanneeksi oman sielunsa ja sen haavoittuneisuuden.

Kiintoisa, ajatuksia herättävä kirja. Kuinka itse olisimme toimineet? Syyttäneet vai puolustaneet? Voiko joskus olla parempi toimia väärin kuin oikein? Etenkin, jos on poikkeusaika?

Steve Alten: Mayojen testamentti

Alkuteos: Domain (2001)
Suomentaja: Laura Beck
Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)
Sivumäärä: 428
Kustantaja: Bazar
ISBN: 978-952-5637-73-1
Muoto: Pokkari
Sarja: trilogian 1. osa

*Arkeologi Julius Gabriel on tutkinut mayojen ennustusta vuosikymmenten ajan. Hän on saanut selville, että maapallolle on jätetty ohjeet ihmiskunnan pelastamiseksi. Tässä palapelissä yhdistyvät Kukulcánin pyramidi, Stonehenge, Gizan pyramidit, Angkor Watin temppeli, Nazcan autiomaan piirrokset ja Piri Reisin kartta. Julius Gabriel kuitenkin kuolee pilkattuna ja halveksittuna ennen kuin ehtii ratkaista arvoituksen. Hänen poikansa Mick jatkaa isänsä tutkimuksia tuomiopäivän vääjäämättä lähestyessä.

Vuonna 2012 floridalaisessa vankimielisairaalassa työskentelevä psykiatri Dominique Vazquez saa vastuulleen Mick Gabrielin, paranoidin skitsofreenikon, jolla on harvinaisen korkea älykkyysosamäärä. Talvipäivänseisaus on vain muutaman kuukauden päässä...

Mayojen testamentti on täynnä toimintaa ja lopun aikojen uhkakuvia. Alten punoo mayojen ennustukseen 2000-luvun maailmanpolitiikkaa, muinaista historiaa, myyttejä, tieteellisiä teorioita ja science fictionia.*



Aluksi olin innoissani. Vanhanmaailman ihmeisiin pohjautuva mysteeri! Mikä voisi olla sen kutkuttavampi aihe? Hyvin Alten onkin hyödyntänyt historiaa, myyttejä ja tosiasioita. Ne on käytetty hyödyksi todella taitavasti. Valitettavasti vain tuo science fiction osuus tässä kirjassa meni vähän liian pitkälle minun kohdallani. Lukiessa tuli ja jälkeen jäi paljon pahempi tunne kuin silloin kun katsoin Indiana Jones -elokuvien viimeisimmän osan Kristallikallon valtakunnan. Jostain syystä en voi olla pohtimatta, olisivatko käsikirjoittajat kenties lukeneet Mayojen testamenttia inspiraatioksi?

Oli kuitenkin jännittävä lukea kirjaa, joka on kirjoitettu kymmenen vuotta ennen omia tapahtumiaan näin pari vuotta noiden oletettujen tapahtumien jälkeen. Kiintoisaa huomata, mitkä ennustuksista toteutuivat ja mitkä eivät. Onneksi moisia sotilaallisia konflikteja ei sentään ole tullut, vaikka eipä tuossa nykymaailmantilassakaan paljoa kehumista ole...

Juonellisesti kirja on hyvä. Unohdetaan vain ne peruskliseet kauniista naisesta ja komeasta älykkäästä miehestä, jotka kaiken järjen vastaisesti rakastuvat ja pistävät kampoihin pahiksille. Ei anneta niiden vaikuttaa. Kokonaisuus on kuitenkin kiintoisa ja ehyt, faktoja löytyy ja monet asiat voisivat olla tosia tai tapahtua. Aiheeseen on perehdytty. Mutta... se science fiction. Se menee yli ja kovaa. Tunnustan, että osaan innottomuudestani vaikuttaa se, että kirja on preesenssissä. En ole koskaan pitänyt siitä. Enkä näköjään pidä vieläkään. Mutta jos aihe kiinnostaa, ei sen kannata antaa häiritä. Vauhtia ja erilaisia tilanteita kyllä riittää. Joskin ehkä kaikkein herkimmät lukijat eivät pidä kaikista Lovecraft-maisista kauhukohdista ja epäinhimillisistä tavoista kuolla. Sen verran ikäviä nuo tuomionpäivää enteilevät tapahtumat välistä ovat.

Monet varmaan pitävät tästä kirjasta ja nauttivat. Itselle kuitenkin jäi ennakko-odotuksista huolimatta vähäsen pettynyt olo.

Anne Holt: Kuoleman kasvot

Alkuteokset: Blind gudinne (1993) ja Salige er de som tørster... (1994)
Suomentaja: Katariina Savolainen
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 564
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9146-1
Muoto: Pokkari
Sarjamerkintä: Hanne Wilhelmsen -dekkarit 1 ja 2 yhteispainoksena

*Hanne Wilhelmsen, päähenkilö Anne Holtin seitsemässä dekkarissa, on särmikäs ja kiehtova hahmo. Vaaleanpunaisella Harrikalla ajava ylikonstaapeli varjelee yksityisyyttään eikä mielellään kerro elämästään edes lähimmälle kollegalleen, karhumaiselle ylikonstaapelille Billy T:lle. Poliisina Hanne on älykäs ja piinkova ammattilainen, joka uskaltaa kohdata avoimesti rankimmatkin rikokset ja yhteiskunnan nurjatkin puolet.

Sokea jumalatar (im. suomeksi ensimmäisen kerran 1998)
Huumepiireissä tapahtunut murha johtaa Hanne Wilhelmsenin selvittämään murhavyyhteä, joka paljastaa armotta yhteiskunnan ylimmän portaan mädännäisyyden.

Vereen kirjoitettu (ilm. suomeksi ensimmäisen kerran 1999)
Oslon laitamilta löytyy ulkorakennus, joka on kauttaaltaan veressä. Ruumista ei kuitenkaan löydy mistään, ainoastaan talon seinään verellä tuhrittu salaperäinen numerokoodi. Jäljet johtavat mitä yllättävimmille tahoille...*



Persoonallisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja dekkareita, joiden tyyli on hieman erilainen kuin se, mihin suomalaiset lukijat ovat tottuneet. Vauhti ja tutkimukset ovat ihan eriluokkaa. Se ei kuitenkaan ainakaan itseäni kummemmin haitannut, vaikka tunnustaudunkin ehkä enemmän perinteisen tyylin ystäväksi. Jännittävää on se, että poiketen monista dekkareista murhat ainakin näissä kahdessa kirjassa linkitetään johonkin toiseen rikokseen.

Henkilöhahmot ovat sinällään kiinnostavia, joskin itselle jäi hieman pintapuolinen kuva heistä. Ihan kuin he olisivat paperikuvia tai heidät olisi sivelty jollain aineella, joka estää tarttumasta heihin. Vähitellen kuitenkin heistä ripautellaan tietoja, vähän kuin palkintoina. Olisiko sitten niin, että kerrokset paljastuisivat vähitellen kirja kirjalta? Sarjassahan on kuitenkin seitsemän kirjaa. Isoa plussaa mielestäni on se, että naispoliisi kerrankin on persoonallisempi ja erikoisempi tapaus, vaikkakin kamppailee nyky-yhteiskunnan ennakkoluulojen kanssa.

Sokea jumalatar on mielestäni hyvä avaus sarjalle. Juoni on kiinnostava, vaikka kuten sanoinkin, välistä tuntuu siltä kuin tutkimuksia ei tehtäisi ollenkaan vaan kaikki lähes seisoo. Kuitenkin on kiinnostavaa kurkistaa norjalaiseen oikeusjärjestelmään ja sen toimintatapoihin.  Joissain kohtia ehkä huumepuolen jutut tuntuvat vähän pitkästyttäviltä.

Vereen kirjoitettu on paljon nopeatempoisempi ja ehkä jotenkin eheämpikin kokonaisuus. Lukija kestää tapahtumissa paremmin perillä ja saa mukavasti syvyyttä lisää hahmoihin. Olkoonkin, että vähän tuntuu uskomattomalta se miten miltei kaikki tärkeät naiset tuntuvat olevan todella salaisia ja sulkeutuneita yksityiselämänsä suhteen. Yhden rikoksen uhri ja tämän isä saavat merkittävää huomiota osakseen ja heidän toimistaan on miellyttävä lukea.