Alexandre Dumas: Bragelonnen varakreivi

Alkuteos: Le vicomte de Bragelonne (1847)
Suomentaja: Marjatta Salonen
Ilmestymisaika: 1966 (ko.painos)
Sivumäärä: yht. 1 475
Kustantaja: Dovre
Muoto: Kirja
Sarjamerkintä: Alexandre Dumas –sarja, osat XVII - XXIV

*Bragelonnen varakreivi saattaa päätökseen muskettisoturien vauhdikkaan tarinan, joka on kiehtonut jo lukemattomia lukijapolvia.

Alexandre Dumas’n romaani vie lukijan 1600-luvun loisteliaaseen Ranskaan, sen kuninkaalliseen hoviin, jossa uljaat miekkamiehet ovat aina valmiit taistelemaan kuninkaansa puolesta.

Dumas’n kuolemattomassa tarinassa on rehevän värikkäitä juonenkäänteitä, mukaansatempaavaa jännitystä, urheita miehiä ja kauniita naisia – se on historiallista viihdettä parhaimmillaan.*



Jälleen on Dumas’n kirjalle annettu monia eri nimiä ja se saattaa esiintyä moneenkin osaan jaettuna. Itse jatkan lukemista Dovren-sarjan 8 osaan jaetulla versiolla, joka tunnetaan myös nimellä Muskettisoturien viimeiset urotyöt.


Hautaholvi (s.186) esittelee nuoren Ludvig XIV:sta ja tämän serkun, Englannin Kaarle II:n ja kertoo nopeasti näiden kumpaisenkin ongelmista. Toinen on kuningas ilman maata, toinen valtaa. Tapaamme muskettisotureista d’Artagnanin ja Athoksen, joista toinen lähtee täyttämään lupausta, jonka antoi 10 vuotta aikaisemmin ja toinen taas päättää viimeinkin alkaa olemaan oma herransa.

Toteuttaessaan suunnitelmaansa d’Artagnan koettaa löytää ystävänsä, jotka kaikki ovat kuitenkin matkoilla jossain. Näin ollen hän päätyykin suunnitelmineen entisen palvelijansa Planchetin luo ja lähtee liikesuhteeseen tämän kanssa.

Lopulta päädytään taas Englannin maaperälle, jossa sotkeudutaan jälleen enemmän tai vähemmän sattumalta tämän sateisen maan politiikkaan…


Salakuljetusta (s.187) paljastaa miten herrat Athos ja d’Artagnan tulevat pistäneeksi tietämättään lusikkansa samaan soppaan ja kuinka tämä kimurantiksi menevä tilanne lopulta oikein ratkeaakaan. Kumpainenkin saa palkintonsa ja näyttää lopulta siltä, että kerrankin myös d’Artagnanille paistaisi aurinko menestyksen suhteen.

Muskettisoturien pitkäaikainen vihollinen kardinaali Mazarin menehtyy viimein jättäen täten vallan viimeinkin nuoren Ludvig XIV:sta käsiin.


Timanttisormus (s.184) availee yli-indententti Fouquetin ja kuninkaan palvelukseen Mazarinin kuoleman jälkeen siirtyneen Colbertin välistä kinaa, johon enemmän tai vähemmän d’Artagnankin joutuu osalliseksi virkansa kautta.

D’Artagnan saa kuninkaalta tehtävän, joka johdattaa hänet kuin sattuman kautta matkalle, jolla hän törmää ensin Porthokseen ja sitten Aramikseen, joiden viimeaikaisia toimia avataan hiukan.

Lisäjuonta tuodaan johtamalla Raoulin tielle parjaajia, jotka ovat katkeria menneisyyden tapahtumista.


Kuninkaan illallinen (s.183) aloittaa kertomalla, kuinka Raoulin ja hänen ihastuksensa/rakkautensa Louise la Valliere suhtautuvat toisiinsa ja siirtävät viehättävän neidon hoviin. Muutenkin nuorten tarinaa availlaan jonkin verran ja kerrotaan mm. miten Athos ja kuningas asiaan suhtautuvat… Ja mitä näistä suhtautumisista seuraakaan.

Tapaamme vanhan tutun menneisyydestä. Herra Baisemeauxin, josta on tullut Bastiljin kuvernööri. Hän päätyy tekemisiin niin d’Artagnanin kuin Aramiksenkin kanssa. Joskin nämä tuttavuudet johtavat myöhemmin hieman erilaisille urille…

Lopultakin lukijalle paljastuu, miksi Aramis oikein onkaan aina niin kovin salamyhkäinen toimissaan!


Kilpailijat (s.185) tuntuu keskittyvän kahteen ”taisteluun”. Toinen on eräänlainen kolmiodraama kuninkaan, Louisen ja Raoulin välillä, joka jää kuitenkin melko laimeaksi. Ellei oteta huomioon siitä syntyvää angstin määrää Raoulin taholta… Toinen taistelu taas on enemmän poliittinen ja sitä käydään useammallakin eritaholla. Jälleen muskettisoturit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän eripuolilla tässä taistossa.


Yö Bastiljissa (s.181) keskittyy Aramikseen ja hänen suunnitelmiinsa Ranskan ja sen kruunun hyväksi. Tässä paljastetaan miten Aramiksen onnistui vapauttaa vanki numero 2 ja mitä tämän nuoren miehen oli tarkoitus oikein tehdä.  Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan tunnu menevän kuin elokuvissa, vaan saamme huomata, että joidenkin kunniallisuus menee ylitse muiden…


Hopealautanen (s.184) selvittää kuninkaan vaihdon paljastumisen ja sen jälkiseuraamuksia. Se johdattaa Raoulin ja Athoksen tuon kruununsalaisuuden jäljille, josta toiset olivat jo enemmän tai vähemmän selvillä. Näitä kahta se ei kuitenkaan juuri koske, muutoin kuin että d’Artagnan pelastaa heidän henkensä oveluutensa ansiosta. Raoul siirtyykin varsin pian sotaretkelle Afrikkaan Beaufortin adjutanttina. Lopulta d’Artagnan joutuu kuninkaan käskystä miltei taisteluun Belle-Islelle paenneita Aramista ja Porthosta vastaan.


Kuoleman enkeli (s.185) viitannee moneen eritahoon. Lopun lähestyessä saamme heittää hyvästit useammallekin rakkaalle ystävälle. Yksi toisensa jälkeen he sortuvat joko mahdottoman tehtävän edessä, suuressa murheessa tai sotakentällä. Mutta ainakin Ranska säilytti mahtinsa ja oikean kuninkaansa.



En ollut ennen lukenut näitä muskettisoturien seikkailuja. Nähnyt vain elokuvia, jotka todella ovat hyvin kaukana kirjan todellisesta maailmasta. Itse niin mielelläni antaisin prinssi Filipin päätyä hallitsemaan veljensä sijasta, onhan se niin kovin paljon romanttisempaa kuin totuus. Sen sijaan kirjaan sivujuoneksi ängetty rakkausjuttu Ludvigin ja Louisen välillä on ärsyttävä. Samoin Raoulin ”hän on elämäni rakkaus, enkä halua elää ilman häntä” –mentaliteetti. Näköjään jo tuohon aikaan kirjoitettiin moisia elämää suurempia rakkaustarinoita, joskaan ei ihan samaan tapaan kuin nykyään. En kyllä yleensä pidä niistä nykyisistäkään.

Dumas’in tuttuun tyyliin tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Joskus miltei jopa liiankin vauhdikkaasti. Välillä tuntui, ettei oikein kestänyt mukana kaikessa mitä tapahtui ja miksi. Ihmiset vaihtoivat puolia ja toimivat välillä lähes ristiriitaisesti. Ainakin Ludvig-kuningas olisi hyvinkin voinut vaihtua veljeensä. Niin monta kertaa hänen luonteensa muuttui kirjan aikana.

Lämpimästi suosittelen kuitenkin tutustumaan tähänkin teokseen sen lämminhenkisyyden takia.

Astrid Lindgren: Mio, min Mio

Ilmestymisaika: 1954 (ko.painos)
Sivumäärä: 189
Kustantaja: Rabén & Sjögren
Muoto: Kirja

*”Var det någon som hörde på radion den femtonde oktober förra året? Var det någon som horde, att de frågade efter en försvunnen pojke? Så här sa de: Polisen I Stockholm efterlyser 9-årige Bo Vilhelm Olsson, som sedan I förrgår kväll klockan 18 varit försvunnen från sitt hem, Upplandsgatan 13. Bo Vilhelm Olsson har ljust hår och blå ögon och var vid försvinnandet klädd I korta, bruna byxor, grå stickad tröja och liten röd luva. Meddelanden om den försvunne lämnas till polisens ordonnansavdelning.

Ja, så sa de. Men det kom aldrig några meddelanden om Bo Vilhelm Olsson. Han var borta. Ingen fick någonsin veta vart han tog vägen…”

Så börjar sagan om Mio.*



Herttainen lasten satu, joka tosin uppoaa mainiosti vähän varttuneempaankin väkeen. Ruotsiksikaan ei mitenkään liian vaikea luettava, joten voin mainiosti suositella vaikka harjoitukseksi kielenopiskeluun. Ja kyllähän nyt Lindgrenin sadut pitää jokaisen tuntea!

Nicholas Sparks: The Notebook

Alkuteos: The Notebook (1996) Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos) Sivumäärä: 189 Kustantaja sphere ISBN: 978-0-75-15-4047-5 Muoto: Pokkari *Noah Calhoun has just returned from World War Two. Attempting to escape the ghost of battle, he tries to concentrate on restoring and old plantation home to its former glory. And yet he is haunted by images of the beautiful girl he met there fourteen years before, a girl who captured his heart like no other. But when these distant memories begin to slide into reality, the passion that had lain still is ignited once more. Though so much is in their way, the miraculous force of their love refuses to fade.* Alkuperäisesti tämä kaunis ja koskettava tarina ilmestyi jo 1996. Sen jälkeen se on saanut uusintapainoksia tasaisin väliajoin, eikä ihme. Sparksin tyyli kirjoittaa on kaunis ja koskettava koruttomuudessaan. Kaikki ilmaistaan yksinkertaisesti ja silti jotenkin riipaisevan kauniisti. Lukija huomaa elävänsä tarinassa mukana ja toivovansa onnellista loppua. Alkuun en odottanut kirjalta paljoakaan. Se vaikutti takakannen perusteella meko perinteiseltä tyylilajinsa edustajalta. Tällä kertaa takakansi kuitenkin pettää, se ei anna teoksesta ollankaan oikeaa kuvaa. Kertomus on paljon syvempi, paljon koskettavampi. Paljon todellisempi. Kyseessä on kaunis rakkaustarina, aikuisten satu, jossa ihmeitä tapahtuu ja rakkaus on toisinaan elämää suurempaa.

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Alkuteos: A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentaja: Eila Pennanen
Ilmestymisaika: 2006 (ko.painos)
Sivumäärä: 264
Kustantaja: WSOY
ISBN: 951-0-32355-1
Muoto: Kirja
Sarjamerkintä: Neiti Marple –sarja

*Sinä aamuna oli neiti Somersin, uuden konekirjoittajan, vuoro keittää tee. Sen tarjoili herra Fortescuelle viehättävä ”yksityissihteeri” neiti Grosvenor. Neiti Griffith, konekirjoitusosaston rautainen esinainen, puolestaan valvoi firman teeseremonian sujuvan asianmukaisesti. Niinpä useammalla kuin yhdellä henkilöllä näytti olleen tilaisuus tipauttaa myrkkyä esimiehen teekuppiin.

Ruumiin vaatteiden taskuista löytyivät ne tavalliset tavarat: nenäliina, avaimet, lompakko ja pikkurahaa. Ja sitten jotakin kerrassaan omituista. Rex Fortescuen takin oikeanpuoleisessa taskussa oli viljaa…

Salaperäiset rukiinjyvät on klassinen Neiti Marple – mysteeri vuodelta 1953.*




Christien taito on siinä, että hän todella osaa yllättää lukijansa. Lukiessa huomaa pohtivansa erilaisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja, jotka kuitenkin varsin usein osoittautuvat vääriksi. Ja kun lopulta syyllinen paljastetaan, huomataan, että kaikki oikean ratkaisun avaimet olivat koko ajan tarjolla. Niitä ei vain osannut yhdistää toisiinsa. Pakko sanoa, että se on oikein piristävää. Nautin kovasti moisesta tunteesta.

Kuten Christien kirjat yleensä, myös tämä etenee rauhallisesti, miltei verkkaisesti. Ihmiset puhuvat paljon ja välillä se saattaa lukijasta tuntua jopa turhan jauhamiselta. Näin ei kuitenkaan ole. Kaikki on tarkkaan suunniteltua. Kuten tämänkertainen murhakin!

Mary Shelley: Frankenstein

Alkuteos: Frankenstein: or the Modern Prometheus (1818)
Suomentaja: Paavo Lehtonen
Ilmestymisaika: 1995 (ko.painos)
Sivumäärä: 252
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 951-20-4706-3
Muoto: Kirja

*Frankenstein on elokuvista, sarjakuvista ja televisiosta monille tuttu hirviö. Mary Shelleyn alkuperäisromaanissa Frankenstein ei kuitenkaan ole tuo kammoksuttu ja rakastettu hirviö vaan nuori sveitsiläinen tiedemies, joka Faustin tavoin pyrkii yli inhimillisen tiedon rajojen. Hän kerää ruumishuoneista, teurastamoista ja haudoista aineksia ja niistä jättiläiskokoisen ihmishahmon. Hänen onnistuu sytyttää luomukseensa elämän kipinä, mutta olennon iljettävän ulkomuodon pelästyttämänä hän hylkää sen. Vailla kaipaamaansa rakkautta ja myötätuntoa hirviö ryhtyy katkeroituneena raakoihin hirmutekoihin. Seuraa jännittävä takaa-ajo, joka lopulta johtaa Pohjoisen Jäämeren hyisille vesille.

Frankenstein on kauhukirjallisuuden tunnustetuin klassikko. Siinä on 1800-luvun alulle ominaista kauhuromantiikkaa, mutta myös yhteiskunnallisia ongelmia, kasvatusmenetelmien ja naisen aseman pohdiskelua. Antiikin Prometheus-myytti on teoksessa saanut kiintoisan romanttisen tulkinnan. Romaani on myös profeetallinen julistus, jossa käsitellään tiedemiehen vastuuta ja tieteen saavutusten mahdollisesti tuhoisia seurauksia. Frankenstein on romaani joka keskeisiltä teemoiltaan yhä ajankohtainen, yli puolitoista vuosisataa syntymänsä jälkeen.*



Itselle tarina oli entuudestaan tuttu vain elokuvista. Siksi koinkin monia järkytyksiä lukiessani kirjaa. Tarina on aivan toisenlainen kuin mitä olin odottanut. Oikeastaan, kaikki on miltei jo tapahtunut lukijan astuessa mukaan. Suurin osa tapahtumista kerrotaan lukijalle ja vain aivan viimeisin loppu suoranaisesti tapahtuu. Tarina on myös tunteikkaampi kuin mitä olin odottanut. Hirviö, tai demoni, paljon inhimillisempi, mutta kuitenkin kieroutunut ja tavallaan viattomuudessaan typerän kostonhimoinen. Aivan kuten tohtori Victor Frankenstein itsekin.

Mitään suurta tapahtumien aktiivista ryöppyä on turha odottaa. Tämä sai minut ainakin hieman pettyneeksi. Jotenkin olin odottanut toimintaa. Kuitenkin kun ottaa huomioon, että kirjoittaja oli hieman alta parikymppinen kirjoittaessaan kirjan ja ajan, jolloin teos on kirjoitettu, ymmärrän hyvin, miksi se on noussut maineeseensa. Se on luova, kiehtova ja erilainen jopa nykyaikana.

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems

Alkuteokset ilmestyneet: 1909-1935
Ilmestymisaika: 1971(ko.painos)
Sivumäärä: 79
Kustantaja: Faber and Faber Limited
ISBN: 0-571-09712-X
Muoto: Kirja



Kokoelma Eliotin runoja englanniksi. Kaunista, mystistä ja melankolista. Melankolia ja surumielisyys sopivat kyllä todella hyvin suomalaiseen mentaliteettiin ja ovat ainakin minusta todella kauniita. Runoissa on herkkyyttä ja rytmiä, tunnelmaa, joka elää runon mukana. Ei ihme että Eliotia pidetään yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä runoilijoista.

Jack London: Call of the Wild & White Fang

Alkuteos: Call of the Wild (1903) & White Fang (1906)
Ilmestymisaika: 1992 (ko.painos)
Sivumäärä: 225
Kustantaja: Wordsworth Editions Ltd
ISBN: 1-85326-026-6
Muoto: Pokkari
Sarjamerkintä: Wordsworth Classics

*Call of the Wild (1903) and White Fang (1906) vividly describe the brutal and vigorous life of the Far North. Call of the Wild describes the extraordinary adventures of a dog who wscapes civilization to lead a wolf pack, whereas White Fang is a moving account of a ferocious wolf who is tamed as he learns to love and trust his master.

At one level these stories are ‘ripping yarns’, at another, London utilizes ideas of some of the most influencial scientific and socialist thinkers of his day. He related Charles Darwin’s theories of ‘the survival of the fittest’, the theme of instinct and the laws of social behavior to his work. However, it is London’s ability to relate his stories to universals that ultimately ensure their timeless appeal.*



Lueskellessani, tuntui siltä, että Call of the Wild olisi ollut minulle ennestään tuttu. Tarina on kaunis ja koskettava ja jokseenkin surullinenkin. Itse ainakin huomasin toivovani, että se olisi päättynyt toisin. Sen sijaan White Fang oli itselleni täysin tuntematon entuudestaan. Tarina oli aivan erilainen kuin mitä olin kuvitellut niiden tietojen pohjalta mitä minulla oli samannimisestä televisiosarjasta. Se on paljon raaempi ja brutaalimpi, jopa tyly. Silti se on rehellinen.

London osaa kirjoittaa kauniisti ja kuvailevasti. Hänen tyylinsä on hyvin realistinen ja sinällään miellyttävä lukea. Jostain syystä kuitenkin juuri White Fang takkusi itselläni kovastikin. En kaikesta huolimatta tuntunut pääsevän tekstiin sisälle, vaan muutamiakin kertoja jouduin vähän pakottamaan itseäni eteenpäin. Joissain toisissa kohdissa taas suorastaan ahmin sivuja eteenpäin. Molemmat ovat kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Kaari Utrio: Katarina

Ilmestymisaika: 1998 (ko.painos)
Sivumäärä: 667
Kustantaja: WSOY
ISBN: 951-31-1250-0
Muoto: Kirja

Neidontanssi (1980) Halvast-sarjan 3. kirja:
* Karjalassa tuuheiden koivujen katveessa seisoo Soilaan kartano, ritari Halvast Haukan koti ja linnoitus. Siellä kasvaa hänen palvomansa poika, Tuomas haukka, sekä tytär, kultahiuksinen neito Katarina.
Mutta idän raja on pelottavan lähellä. Jälleen kerran tulee novgorodilainen yli polttaen ja tuhoten. Sodan ahdistuksen keskellä salassa ankaralta isältä syttyy Katarinan hento ja valoisa rakkaus.

Katarina Halvastintyttären tie vie linnanneidoksi Turun linnaan, keskelle ritarielämän loisteliasta ylellisyyttä ja piittaamatonta raakuutta. Turkua ja koko Suomea hallitsee 1320-luvulla ritari Matts Kettilmundsson, viekas, ahne ja kunnianhimoinen mies. Ritari Mattsin juonittelut valtansa laajentamiseksi ja hänen lopullisen tuhonsa tempaavat pyörteeseensä myös Katarina Halvastintyttären kohtalot.
Linnantuvassa helähtää komean Henning Scwerinin luuttu. Katarinan unelma puhtaasta rakkaudesta haipuu…

Kaari Utrio kertoo romaanissaan loistokkaalla ja jännittävällä tavalla Pähkinäsaaren rauhan ajoista, jotka ovat nuoren Katarinan vaiheiden taustana.*

Katarinan taru (1981) Halvast-sarjan 4. kirja:
*Katarina, Soilaan ritarikartanon tytär, on astunut tulevaisuuteen sydän onnea tulvillaan – hänestä on tullut rälssimies Olavi Lemminginpojan vaimo. Mutta elämä Olavin kotitalossa Sudenjuoksussa ei täytä hänen odotuksiaan. Velvollisuudet pidättävät Olavia kaikki ajat poissa Viipurin linnassa ja puolisot loittonevat toisistaan. Talo rappeutuu vuosien mukana, vanhaisäntä ei enää jaksa, suvun naiset piikittelevät ja syrjivät Katarinaa joka on outo lintu heidän joukossaan. Kun maineikas kuvanveistäjä Liedon mestari Laurens saapuu Sudenjuoksuun, Katarina kokee tuokioksi heräävänsä uudestaan elämään.

Syvät järkytykset ja murheet odottavat Katarina Halvastintytärtä tuon onnen aavistuksen jälkeen. Hänen tiensä johtaa piispan Turkuun, kodittomaan ja tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ja kun syvä rakkaus hänet tavoittaa, hän oppii, ettei sekään ratkaise ihmisen elämän ongelmia. Ihmisen itsensä on kasvettava ongelmiensa mittaisiksi.

Kaari Utrio kertoo kansakuntamme syntytarinaa uudella sytyttävällä tavalla. Hän kuvaa kuinka naiset elivät miesten maailmassa, rakastivat ja uskoivat, synnyttivät ja kasvattivat uuden sukupolven taistelevien miesten varjossa, ilman sankarien saamaa kiitosta ja ylistystä.*



Katariina on yhdistelmäteos Utrion kahdesta kirjasta Neidontanssista ja Katarinan tarusta.

Teos on kauniisti kirjoitettu ja kuvaileva. Antaa kyllä mainion kuvan naisen asemasta ja elämästä vanhoihin aikoihin. Jokseenkin totesin hieman puuduttavaksi sen, miten jälleen kerran kirjan sankaritar joutui kokemaan sortoa ja kasvatti itselleen katkeran kuoren, tosin kun ottaa huomioon sen, millaisen lapsuuden Katarina joutui kokemaan, ei se välttämättä ole ihme. Etenkin, kun ei se onni ja meno tunnu muuttuvan neidon kasvaessa. Olot, joissa Katarina joutuu elämään ovat kyllä sellaiset, ettei voi ihmetellä, miksi katkeruus vähitellen hiipii sydämeen. Kovia aikoja ja oloja. Ei ollut naisen elämä helppoa 1300-luvulla.

Utrio on kuvannut tapahtumia monien eri henkilöiden silmin. Toisaalta se on hyvinkin mielenkiintoista, toisaalta taas jäävät vähän kaikki hahmot jotenkin pintapuolisen tuntuisiksi. Kehenkään ei varsinaisesti tykästy ja sitä jää varsin helposti pohtimaan itse kunkin motiiveja, jotka väliin jätetään kunnolla paljastamatta.