lauantai 29. syyskuuta 2018

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Alkuteos: Five Little Pigs (1943)
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)
Sivumäärä: 225
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-952-23-068-4
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Hercule Poirot #22
Peukku: ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 16 ja 36
Hyllynlämmittäjä: 41
Lukulistalta: 54


*Tämä pieni possu meni ostamaan ruokaa
Tämä pieni possu kotonansa huokaa…


Amyas Cralen maalaus viimeisestä rakastajattarestaan oli valmistunut juuri ennen kuin hänen vaimonsa tiputti tappavaa myrkkyä taiteilijan olutlasiin. Mutta oliko Caroline Crale sittenkään syypää rikokseen, josta hänet tuomittiin?


Pariskunnan tytär Carla Lemarchant on ainoa joka yhä uskoo äitinsä syyttömyyteen. Koska juttuun liittyi aikoinaan läheisesti viisi muutakin henkilöä, järkähtämätön neito palkkaa älykkyydestään (ja mahtavista viiksistään) tunnetun belgialaisetsivän selvittämään kulissien takaista totuutta.


Murha on aina murha - eikä se vanhene koskaan. Kuudentoista vuoden takainen Alderburyn mustasukkaisuusdraama herättää Hercule Poirot’ssa halun ymmärtää skandaalinkäryisen murhenäytelmän osapuolten aivoituksia.*



Verkkainen ja todellakin päättelyyn perustuva Poirot-dekkari. Tällä kertaa lukijan on todella kiinnitettävä huomiota siihen, mitä ja miten ihmiset kertovat asiat. Tai miten he niistä kirjoittavat. Poirot nimittäin kyselee 16 vuotta sitten tapahtuneen murhan perään ja saa kuulla asiaan liittyviltä henkilöiltä melkoisen värikkäät tarinat. Ja lukea heidän selostuksensa tapahtumista. Kaikeksi onneksi Poirot on tarkka ja osaa kiinnittää huomionsa olennaiseen. Lukijana itse en ehkä ollut aivan yhtä tarkka, sillä osa sanamuodoista jäi minulta huomaamatta tai en kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Muuten nautin kyllä rauhallisen leppoisasta tunnelmasta ja vanhanaikaisesta idyllistä.

torstai 27. syyskuuta 2018

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Alkuteos: Fyrvaktaren (2009)
Suomentaja: Outi Menna
Lukija: Outi Vuoriranta
Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)
Kesto: 14h 58min
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-209477-6
Muoto: äänikirja, MP3
Sarjamerkintä: Fjällbacka #8
Peukku: ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 6, 14, 17, 19, 23, 24, 33, 40 ja 46
Hyllynlämmittäjä: 40


*On valoisa alkukesän ilta. Nainen hyppää autoonsa ja puristaa rattia verisin käsin. Pikkuinen poika takapenkillä hän pakenee ainoaan turvalliseen paikkaan jonka tietää: Gråskärin saarelle Fjällbackan liepeillä.


Patrik Hedström on juuri palannut pitkältä sairauslomalta poliisin työhön. Hän on yrittänyt levätä ja pitää huolta vaimostaan Erica Falckista ja heidän keskosina syntyneistä kaksosistaan. Mutta Patrik ehtii hädin tuskin astua toimiston ovesta, kun hänet heitetään uuden tutkinnan kimppuun.


Mats Sverin, lapsuutensa Fjällbackaan vuosien jälkeen palannut talousjohtaja, on löydetty murhattuna asunnostaan. Kenelläkään ei ole ystävällisestä ja pidetystä miehestä pahaa sanaa sanottavana, mutta kun poliisin tutkimuksissa pintaan nousee enemmän salaisuuksia kuin kukaan olisi voinut arvata.


Vaikuttaa siltä, että Sverin vieraili Gråskärillä ennen kuin kuoli. Kansan suussa saarta kutsutaan Gastholmeniksi, aavesaareksi, ja sitä ovat aina ympäröineet pahaenteiset huhut. Sanotaan, etteivät kuolleet koskaan jätä saarta ja että heillä on eläville jotain kerrottavaa…


Camilla Läckberg (s. 1974) on Euroopan tämän hetken luetuimpia jännityskirjailijoita. Hänen Fjällbacka-romaanejaan on myyty yli 12 miljoonaa kappaletta ja niistä on tehty myös elokuva- ja tv-sovituksia. Sarjan kirjat on luettavissa myös itsenäisinä teoksina.*



Tähän kirjaan tartuin lähinnä sen takia, että se sattui löytymään minulta äänikirjana, jonka olin jostain aikoinaan saanut. Hieman minua jännitti, sillä sarjan 8 osa tuntuu aika hurjalta. Miten pääsisin hahmoihin kiinni?


Pelkoni osoittautui aikalailla turhaksi. Tarina pujottelee miellyttävästi menneen ja nykyisyyden välillä ja hahmot esitetään kiinnostavalla tavalla. Päähahmojen menneisyyteen ja sen sattumuksiin viittaillaan, mutta ainakaan tässä kirjassa ei oletettu että kaikki olisi pitänyt tietää ennakkoon tai muistaa ulkoa. Hahmojen maailmaan pääsi sukeltamaan mukavasti, eivätkä he jääneet tuntumaan etäisiltä. Tietystikään kaikkea ei heistä kerrottu tai kerrattu, joten jos todella haluaa päästä syviin vesiin kannattaa lukea aikaisemmatkin osat. Mikä ei äkkiseltään tunnu mahdottomalta ajatukselta. Sen verran sympaattisilta pikkuisen ruotsalaiskaupungin poliisit tuntuvat.


Kirjan juoni on monitahoinen. Siinä sotketaan toisiinsa useampiakin rikoksia ja henkilöitä, joiden ei ihan heti uskoisi kuuluvan samaan tarinaan. Mysteeri mysteerin perään, voisi miltei sanoa. Vähitellen yhteydet alkavat kuitenkin paljastumaan, eivätkä niistä kaikki ole todellakaan kauneimmasta päästä. Alkujaan yksinkertaisesta asiasta tuleekin äkkiä jotain paljon suurempaa ja järkyttävämpää. Osa pisti ainakin itselläni niin vihaksi että. Mukana on myös viittauksia menneisyyteen, ilmeisesti tapahtumapaikan paikallishistoriaan. Sinällään mielenkiintoinen lisä, mutta jokseenkin minusta turha. Itse en ainakaan oikein lämmennyt tälle 1800-luvun Emmelinelle ja hänen naiiviudelleen… Muuten juoni on hyvin rakennettu ja se pysyy kiinnostavasti koossa ja pitää lukijan tai kuuntelijan hereillä.

Kuuntelukokemuksena Majakanvartija oli positiivinen yllätys. Jännitin hieman, sillä kyseessä oli jälleen naislukija. Vuoriranta osoittautui minulle positiiviseksi kokemukseksi. Hän lukee hyvin ja ääni on miellyttävä. Voin rehellisesti sanoa, että hän on tielleni osuneista naislukijoista tähän asti paras.

tiistai 25. syyskuuta 2018

August Strindberg: Neiti Julie

Alkuteos: Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel (1984)
Suomentaja: Helena Anhava
Ilmestymisaika: 1988 (ko.painos)
Sivumäärä: 126
Kustantaja: Otava
ISBN: 951-1-10118-8
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Delfiinikirjat
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 17 ja 24
Lukulistalta: 53


*Neiti Julie on yhä eurooppalaisen näyttämötaiteen mestariteoksia. Se on kuvaus juhannusyön tapahtumista ruotsalaisessa maaseutukartanossa, jännitteestä joka syntyy kartanon perijättären neiti Julien ja palkollisiin kuuluvan Jeanin välille. Se on myös kuvaus kahden yhteiskuntaluokan erilaisuudesta; perinteiden, ajattelun ja kunniakäsitysten väistämättömästä yhteentörmäyksestä, joka johtaa tuhoon.


Neiti Julie täyttää tänä vuonna sata vuotta. Viime aikoihin saakka Neiti Julie on esitetty ja julkaistu alkuperäiskustantajan ‘normalisoimassa’ ja sensuroimattomassakin muodossa - niin alkukielellä kuin käännöksinä. Kustantaja Seligmann teki Neiti Julien käsikirjoitukseen yli kolmesataa muutosta. Vasta vuonna 1984 ilmestyneessä National-upplagan laitoksessa Strindbergin teksti on palautettu alkuperäiseen asuunsa.
Helena Anhavan suomennos perustuu tähän alkuperäisversioon, joten nyt suomalaisella lukijakunnalla on mahdollisuus lukea näytelmä siinä muodossa johon Strindberg sen kirjoitti.
Käsillä oleva nide sisältää myös Strindbergin esipuheen, jossa kirjailija tekee selkoa aikalaisia hätkähdyttäneistä draamateorioistaan. Teoksen lopussa selvitetään muun muassa vieraskielisiä sanoja ja käsitteitä, tärkeimpiä tekstimuutoksia sekä näytelmän kokemia jännittäviä kulttuurihistoriallisia vaiheita.*



Tässä näytelmässä on oikeastaan kolme hahmoa ja joukko nimettömiä avustajia, jotka toimisivat kuorona ja tanssisivat ja niin edelleen. Kolmelle henkilölle riittää repliikkejä. Ja kolme on minusta aivan riittävän lähellä kahta. Etenkin kun kaksi näistä on enemmän äänessä ja kolmas kuin luomassa jännitteitä.


Neiti Julie on juhannusyön kertomus, joka laittaa ajattelemaan miten nopeasti ihmiset ja asetelmat voivat muuttua. Alkajaisiksi Julie on keimaileva ja leikkisä, kohta jo surullisempi ja onneton. Jean taas on alkuunsa rehdin ja reiman oloinen, mutta käyttää lopulta tilaisuutta hyväkseen. Statistiksi tuntuu jäävän Kristin, Jeanin morsiameksikin mainittu keittäjätär. Juhannusyöhön mahtuu sanailua, muistelua, pakosuunnitelmia ja tietysti muutamia lasillisia, jotka eivät ainakaan lievitä tunnelmaa.


Strindbergin näytelmä on tunnelmaltaan voimakas ja erilainen. Tosin tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että olen lukenut näytelminä lähestulkoon vain Shakespearea ja joitain muutamia suomalaisia näytelmiä. Näihin verrattuna tämä on melkoisen yllättävä ja sanailu vauhdikasta. Mukavan pirteä ja tunteikas jokseenkin synkästä aiheestaan huolimatta.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Sir James Knowles: The Legends of King Arthur and His Knights

Alkuteos: The Legends of King Arthur and His Knights (1862)
Kuvittaja: Lancelot Speed
Ilmestymisaika: 2014? (ko.painos)
Sivumäärä: 308
Kustantaja: A public domain book
ISBN: ?
Muoto: e-kirja (kindle)
Peukku: q^^
Huom: Saatavana ilmaisena Kindle-versiona. E-kirja version tehneet vapaaehtoiset.
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 6, 7, 14, 24, 29, 33 ja 34
Hyllynlämmittäjä: 39



Kuningas Arthurin legendat lienevät monelle tuttuja. Ainakin niistä ne kuuluisimmat. Niitä muistellen tartuin tähän omassa virtuaalisessa kirjahyllyssäni pitkään olleeseen teokseen ja pääsin monien uusien tarinoiden äärelle. Legendoja ja tarinoita onkin enemmän. Ja osa niistä on aivan toisenlaisia kuin mitä muistin. Hämmästyin ja hieman jopa pelästyin, mutta ritarillisesti jatkoin eteenpäin.


Tämä englanninkielinen teos ei ole helppoa luettavaa. Sen kieli on vanhaa ja ritarit puhuvat vanhempaa englantia, jonka ymmärtäminen asettaa lukijalle omat haasteensa. Käytetyn kielen lisäksi on toinenkin haaste - lukemattomat ritarit. Ritareita tuntuu olevan miljoona. Samoin erilaisia kuninkaita ja prinssejä ja he kaikki ovat suuria ja mahtavia ja parhaita kaikista. Suurimmasta osasta heistä en ollut edes koskaan kuullutkaan… Mukana on toki tuttujakin ritareita sir Lancelotista alkaen, mutta myös todella monia sellaisia, jotka kansantajuisemmissa versioissa on sivuutettu. Ja kun nimet monesti muistuttavat toisiaan, voi ritareissa helposti mennä sekaisin.


Mielenkiintoinen ja haastava lukukokemus. Ehkä jossain vaiheessa pitää palata uudestaan kuningas Arthurin maailmaan ja lukaista tarinoita uudestaan. Vastahan tässä ilmestyi suomennos näistä taruista. Ehkä se olisi helppotajuisempi.

lauantai 22. syyskuuta 2018

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Alkuteos: Kalevanpoikien kronikka (2018)
Ilmestymisaika: 2018 (ko.painos)
Sivumäärä: 418
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-42834-4
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 7, 14, 16, 23, 28, 32, 33, 34, 38 ja 49
Lukulistalta: 52


*Entä jos Kalevala sijoittuisi 1100-luvulle?


Eletään syvintä 1100-lukua, ja Miklagård on maailman napa, tieteen, uskonnon ja kaupan keskus. Tuohon keisari Manuelin kultaiseen kaupunkiin suuntaa kaukaisesta pohjolasta värikäs nelikko.


Jokaisella heistä on Miklagårdissa oma tavoitteensa: lieto Lemminkäinen kaipaa keisarin sotajoukkoihin, tietäjä Väinö Kalevanpoika etsii Ristuksen pyhiä nauloja saadakseen pojan jota kuolo ei nuorena korjaa ja takojamestari Seppo hautoo kostoa vanhojen veritekojen tähden. Väntti päätyy yliteknikko Stauriakosin ja tämän ihastuttavan Irene-tytön pajaan oppimaan sotateknologian ihmeitä.


Tästä aukeaa tarinoiden ja tarujen verkosto, jota Väntti vanhoilla päivillään muistelee, tapahtunutta väritellen ja omiaan pannen. Kalevanpoikien kronikka on kalevalaista mytologiaa, historiaa ja seikkailua yhdistelevä romaani, joka maalaa tuoreen kuvan maamme ja maailmamme menneisyydestä. Se on tarunhohtoinen ja verihuuruinen kirja, aivan uusi suunnanavaus yhtä lailla Koskiselta kuin suomalaiselta kirjallisuudelta.*



Koskisen uusin on kaunis runoelmamainen teos, joka vei ainakin minut mukanaan. Tekstin tyyli on ottanut innoitteensa Kalevalan runoudesta ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Tarinaa lukee mielellään varsinkin kun monet tapahtumat on muka tunnistavinaan vanhoista tarustoista vaikka maailma niiden ympärillä onkin erilainen. Sanottava on, että Kalevalan tarinat sujahtavat melko sutjakkaasti ja hyvin keskiaikaiseen ympäristöön.


Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen heräävät tämän kirjan sivuilla eloon aivan erilailla. Heissä on henkeä ja puhtia, tarmoa. Heidän seikkailunsa, aivoituksensa ja jopa juonittelunsa ovat mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin kun ne on kuvattu jokseenkin sinisilmäisen ja naiivin Väntin kautta. Mutta onko Väntti sittenkään niin sinisilmäinen kuin mitä hän antaa lukijan ymmärtää?


Viihdyttävä, raikas ja erilainen. Suosittelen lämpimästi historiallisista seikkailuista ja tarinoista pitäville. Antaa Kalevalaan ja sen tarustoon aivan uudenlaisen katsannon.

torstai 20. syyskuuta 2018

Karin Slaughter: Cold, Cold Heart

Alkuteos: Cold, Cold Heart (2010)
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 31
Kustantaja: HarperCollins Publishers
ISBN: 978-0032663290
Muoto: e-kirja (kindle)
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 16, 18, 19, 28, 33 ja 42
Hyllynlämmittäjä: 38
Lukulistalta: 51


*First comes love.
Then comes marriage.
Then comes revenge.


In this sensational short story from the bestselling author of The Kept Woman and Pretty Girls, fifty-two-year-old Pam has done her utmost as a loyal wife to her now ex-husband John. He dropped her cruelly… but with a terminal illness about to claim his life, Pam now sees an opportunity to settle the score, in a way that no one - not their children, not her ex, and certainly not the reader - will see coming…


Surprising, suspenseful, and diabolically clever, Cold, Cold Heart offers old fans and new readers alike a taste of the writer Gillian Flynn calls “one of the finest crime novelists at work today.”*



Novelli on todellakin yllätyksekäs. Se kuvaa Pamin matkaa ja kohtaamista ex-miehensä kanssa. Samalla nainen muistelee millaista heidän elämänsä oli. Syitä, jotka lopulta johtivat siihen, että pari erosi. Taustalla on kahden erilaisen ihmisen muuttuminen pakon edessä. Valhetta ja petosta, josta toinen hyötyy, mutta toinen ei. Ja loppu sitten. Pam todella osaa ottaa koston tosissaan.


Lyhyt, hyvin rakennettu novelli jonka maailmaan on helppo uppoutua. Ei niin vertahyytävä kuin Slaughterin pitemmät teokset, mutta samalla vakuuttavalla tyylillä kirjoitettu koukuttaja.

Tässä lukemassani versiossa oli myös maistiaispätkää Slaughterin toisesta teoksesta The Kept Woman. Liikkeellä on myös pelkästään novellin sisältävä versio. Onnistuneesti hankin sitten molemmat. Alla kansi pelkän novellin sisältävästä versiosta.




keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Bandi: Syytös

Alkuteos: 고발 [Hangul] / Gobal / The Accusation (2014)
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 189
Kustantaja: Kustantamo S&S
ISBN: 978-951-52-4129-0
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Huom: Suomennettu ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 16, 17, 19, 23, 24, 25, 32, 33 ja 46


*Syytös vie lukijan 1990-luvulle, Kim Jong-illin Pohjois-Koreaan, erilaisten, eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten jokapäiväiseen elämään suljetussa yhteiskunnassa. Novellikokoelman seitsemän kertomusta ovat kertomuksia pelosta, että se, mikä on tuttua, rakasta ja lähellä, katoaa tai viedään pois. Mutta ne ovat myös kertomuksia ihmisyydestä, rikkaasta mielikuvituksesta ja toivosta, jotka sinnikkäästi nostavat päätään epäinhimillisimmissäkin oloissa.*




Aaveiden kaupunki. Valmistaudutaan suureen juhlaan. Mutta pieninkin poikkeama tavallisuudessa voi aiheuttaa ilmiannon. Entä jos kyseessä on vain lapsen pelko? Voiko se tarttua myös aikuisiin?
Näytös. Onko jokaisen ihmisen jokapäiväinen elämä vain näytelmää? Millaista on elää, kun pienimmästäkin huvituksesta, roolista lipsumista voi menettää kaiken?
Pandemonium. Yhden ihmisen oikut vaikeuttavat tavallisten ihmisten elämää. Ja tämä, myöskin rahvaasta alkujaan oleva mies, ei edes ymmärrä tai tunnu piittaavan muille aiheuttamastaan vaivasta. Sen saa ruova O huomata matkallaan.
Pako. Kirjeen muotoon puettu kertomus, jossa myös päiväkirjamerkintöjen kautta käydään läpi Puolueen vastaiseksi katsotun perheen koettelemuksia.
Aarrejalava. Kertomus siitä, kuinka aivan yksinkertaisesta asiasta voi tulla ihmisille toivon ja paremman elämän symboli vaikkei siihen ehkä olisi uskomista. Kuinka ihmiselle käy, kun toivo menetetään?
Niin lähellä mutta kaukana. Ilman matkustuslupaa ei ole minnekään menemistä. Eivätkä ne irtoa helposti. Entä jos kuitenkin on mentävä?
Punainen sieni. Toimittaja näkee asiat eri tavalla. Entä jos hänen on aina vain valehdeltava säilyttääkseen asemansa Puolueen silmissä? Kuinka hän näkee ja oppii heistä, joista hänen on kirjoitettava. Miten symbolisia voivatkaan jotkin asiat olla…


Novellikokoelma on erilainen. Se ei kerro kovin onnellisista asioista. Se kuvaa elämää, jossa yksinkertainenkin asia voi olla monimutkainen tai jopa vaarallinen. Mikä pahinta, isien, veljien ja sukulaisten teot vaikuttavat koko perheeseen ja lapsiin. Yksi sukupolvi ei riitä pyyhkimään häpeää pois, vaan perhe säilyy “merkittynä”. Elämä on kovaa ja silti monet (ehkä kaikki) koettavat ainakin enimmän osan aikaa taistella säilyttääkseen normaalin tilan, sillä sekin on parempi kuin ei mitään…

Lukiessa hämmästyy, ehkä jopa järkyttyy siitä, millaista elämä voi olla. Sitä toivoo, ettei luettu ole totta. Minun oli pakko lukea novellit hitaasti ja rauhassa, yksi kerrallaan. Sen verran ajatuksia herättävää luettavaa Syytös on. Se pistää miettimään ja toivomaan. Itse halusin jotain keveämpää lukukaveriksi.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia

Alkuteos: Maaemon lapsia (1905)
Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Kesto: 5 CD-äänilevyä (5h 4min)
Kustantaja: Finore
ISBN: 978-952-7201-43-5
Muoto: äänikirja (CD)
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 17 ja  24
Lukulistalta: 50


*Arvid Järnefelt (1861-1932) oli huomattava suomalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen ajattelija, joka sai voimakkaita vaikutteita kirjailija Leo Tolstoilta, jonka myös tapasi. Hän koko nuo tolstoilaiset uskonnolliset näkemykset niin voimakkaiksi, että luopui juristin urastaan, ryhtyen maanviljelijäksi Lohjan Virkkalaan. Tolstoilaisten aatteiden mukaisesti maatyö toi hänet lähelle kansaa, ja oli siten yksi arvokkaimmista töistä hänen elämänfilosofian näkökulmastaan.


Hän tunnusti nousevansa yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Suurimmat syyt kurjuuteen ihmisten välisissä suhteissa tulivat hänen mielestään etuoikeuksien jakamiselle vain tietyille tahoille, jonka mukaan pitäisi muuttaa kaikki, eikä kuitenkaan saisi käyttää väkivaltaa. Sorto ja väkivalta sekä väkivaltainen puolustautuminen vääryyttä vastaan oli hänen mielestään väärin. Rakkaus ja veljeys vuorisaarnan opin mukaisesti sen sijaan oli oikein. Järnefelt oi passiivisen vastarinnan kannattaja, ja vastusti sotia ja väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Hän oli myös sitä mieltä, että valtion ei pidä komentaa liikaa, ja että pitäisi olla vain yksi vero, maapohjasta, pääasiassa kaupungeissa ja taajamissa, jolloin ansioton arvonnousu tulisi siitä valtiolle.


Järnefeltin mielestä yhteiskunnallisista epäkohdista kenties suurin oli maanomistuksen epätasainen jakautuminen. Tähän aihepiiriin hän puuttuu myös romaanissaan, yhdessä pääteoksessaan Maaemon lapsia (1905), ihmentäen siinä ehkä myös hieman uskonnollista maailmankatsomustaan.*



Miksi suomalaiset klassikot tuntuvat niin pitkäpiimäisiltä? Olen nyt lukuprojektieni takia lueskellut tai kuunnellut muutamia ja huomaan, että monissa niissä on samaa “vikaa”. Ne jaarittelevat, eivätkä oikein tahdo päästä asiaan tai osaa keskittyä vain yhteen asiaan. Eikä tämä ole samanlaista kuin vaikkapa venäläisissä klassikoissa. Esimerkiksi Maaemon lapsissa alussa keskitytään mitä kummallisimpiin asioihin kun lähdetään kuvaamaan pienen ihmisen eloa rikkaampien varjossa. Kirjan alussa pohditaan varsin pitkään Kinturin ja kauppiaan välisiä kauppasuhteita, maanomistusta, perhesuhteita ja jopa hiirenpyyntiä… Kohta vietetäänkin sitten syntymäpäiviä ja pohditaan “rikkaamman” väen murheita. Kenellä on ongelmia ja minkäkin laisia. Niitä on niin köyhillä kuin rikkaillakin. Ne vain ovat kovin erilaisia...


Maaemon lapsien tausta-ajatuksena on se, että pienellä ihmisellä ei ole maata. Vaikka me olemme kaikki saman maan lapsia, on valta omistaa ja käyttää maata lopulta vain pienellä osalla. Tätä “suurmaanomistajien sortoa” joutuivat entisinä aikoina kärsimään torpparit, joita isännät saattoivat häätä torpista ja joilta vaadittiin isoja päivätöitä korvaukseksi oikeudesta torppaan. Ja kun uusi tekniikka, kuten niittokoneet, nähdään jopa uutena kiusana jonka isännät ovat alustalaisilleen keksineet. Joukossa on kuitenkin ihmisiä, jotka näkevät tämän epätasajakoisuuden taakse ja jotka pyrkivät asioita muuttamaan tai ainakin toivovat asioihin muutoksia.


Tämän äänikirjan kuuntelu oli itselleni työn ja tuskan koitos. Lukijana Ritva-Liisa Elivuo ei nimittäin ollut ollenkaan minun mieleeni. Hän ilmeisesti koettaa lukea persoonallisesti ja eläytyen, mutta onnistuu minun mielestäni kuulostamaan vain robotilta, joka venyttää toisinaan vokaaleja liikaa ja nielee lähes poikkeuksetta kaksoisvokaalien jälkeiset konsanantit. Taidan myös olla jonkinlainen “äänirasisti”, sillä jälleen huomaan, ettei naispuolinen lukija oikein vakuuta minua. Tai sitten kohdalleni on vain sattunut tähän mennessä omaan makuuni sopimattomia naislukijoita. Aika näyttänee.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Sir Walter Scott: Waverley

Alkuteos: Waverley; or, ‘Tis Sixty Years Since (1814)
Suomentaja: ?
Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)
Sivumäärä: 340
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-971-9
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 6, 11, 24, 33 ja 46
Hyllynlämmittäjä: 37



Scottin historiallinen romaani, jossa nuori Edward Waverley matkustaa Skotlantiin hankkimaan itselleen kokemuksia kuten nuorten miesten kuuluukin. Hän joutuu keskelle tapahtumia, joissa kyseessä on ei sen vähempää kuin kruunu. Hänen sukunsa kun on ollut aina Stuartien kannattajia, mutta osa taas lipsunut wighien puolelle… Nyt nuorukainen päätyykin pieneksi pelinappulaksi suuremmalla pelilaudalla. Samalla hän joutuu tutkimaan omaa ajatusmaailmaansa ja harkitsemaan omaa uskollisuuttaan. Luvassa on myös rakastuminen, onnetonta rakkauden tavoittelua, taisteluita ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Valtapeliä, jossa pieni ihminen on liikuteltava ja tarvittaessa korvattava osa. Ihailtavaa kyllä, miten kohteliaita ja sivistyneitä suurin osa näistä miehistä on. He esimerkiksi luottavat herrasmiehen sanaan siitä, ettei hän pakene jos lupaa olla pakenematta.

Waverley on kepeähenkinen, naisille kirjoitettu seikkailuromaani, jossa on historiallista pohjaa. Se on varmastikin aikanaan purrut Scottin naislukijoihin, mutta nykyään se saattaa olla aavistuksen liian hidastempoinen monen lukijan makuun. Itse ainakin olin välillä vähän pitkästyä verkkaiseen tahtiin ja asioiden jauhantaan.

torstai 13. syyskuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra

Alkuteos: Sandra (2017)
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 285
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-31403-5
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 1, 16, 17, 19, 24, 30, 33, 34 ja 46
Hyllynlämmittäjä: 36


*Sandra ja Janne ovat saaneet oman torpan, unelmiensa täyttymyksen. Kesken työteliään elämän tulee sota, ja Janne tempaistaan punakaartiin. Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, kuudes rinnan alla tulossa. Edessä on kova, kylmä talvi, tukena vain appivanhemmat Maija ja Mikko. Kaikki ylpeys on nieltävä, jos aikoo leivän syrjässä pysyä.


Ankaran kevään tapahtuvat avautuvat Klaaralle, Sandran tyttärentyttärelle, joka lähes sata vuotta myöhemmin tutkii vanhoja muistiinpanoja. Mennyt on äkkiä läsnä, järkyttävänä.*



Sandra on vaikuttava kirja. Se kuvaa kovaa elämää pienten ja vaiettujen kautta. Äänen sodan keskellä saavat naiset, jotka joutuivat taistelemaan omalla rintamallaan samalla kun miehet sotivat muualla. Naisten rintama oli jollain lailla vielä karumpi kuin miesten. He joutuivat huolehtimaan perheestä, tekemään kovasti töitä oletusarvoisesti huonommista lähtökohdista kuin miehet. Ja lisäksi monet joutuivat elämään epätietoisuudessa sen suhteen, olivatko heidän puolisonsa, isänsä ja veljensä edes elossa.


Kirjassa saa äänen kolme naista. Hiljainen taistelija Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja myös Klaara. Klaara tosin vain aavistuksen peilaa menneisyyttä. Muistuttaa, että meillä alkavat olla viimeiset ajat käsillä, jos haluamme saada tietoja suoraan heiltä, jotka ovat eläneet vuosina, jolloin Suomi itsenäistyi ja veli vuodatti veljen verta. Heitä ei enää kohta ole. Miehiä ja naisia, jotka taistelivat meille vapauden. Kohta ovat jäljellä enää tarinat ja paperit. Mutta näemmekö niistä koskaan koko totuutta? Kuulemmeko koko tarinaa?


Köngäs osaa kirjoittaa tarinan. Hänellä on sana hallussaan. Hän käyttää kieltä, joka soljuu eteenpäin. Nytkin kertomuksen henkilöt puhuvat omiaan, heidän aikansa huomaa tekstistä ja sanoista. Se tekee tarinasta elävän. Vaikka kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, voi heidän hyvin kuvitella joskus todella eläneen.

Sandra on julman kaunis tarina maamme historiasta.