maanantai 20. marraskuuta 2017

Joel Lehtonen: Putkinotko

Alkuteos: Putkinotko : Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta (1919-1920)
Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)
Sivumäärä: 336
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-946-7
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirja -palvelusta
Lukuhaaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani (2: 48/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 5, 6, 8, 19, 34, 35, 39, 45 ja 47


*Putkinotko on Joel Lehtosen tunnetuin teos, joka ilmestyi kahdessa osassa vuosien 1919-1920 aikana. Romaani käsittelee yhtä kesäistä päivää, jolloin vuokraviljelijä ja viinatrokari Juutas Käkriäisen vaimo lähtee käymään Savonlinnassa ja Käkriäisten tilan omistaja saapuu tarkastamaan maitaan.

Putkinotkon vahvuuksia ovat elävä luontokuvaus ja tavallisen kansan elämän hahmottaminen, ja teosta pidetään kirjallisuushistoriallisesti suomalaisen realismin taidonnäytteenä.*



Pitkä, hitaasti etenevä ja minusta aika päämäärätön teos. Yhden päivän aikana kuljetaan jos minkälaisen henkilön matkassa ja seurataan Käkriäisen perheen elämää ja pyristelyä hengissä pysymisen suhteen. Koko perhe kun tuntuu olevan aika ongelmainen, eivätkä perheenjäsenten välitkään ole täysin mutkattomat…

Hienoa ajankuvausta kirja kyllä on. Ja persoonallisella tyylillä kirjoitettu. Minulla itselläni vain takkusi lukeminen pahasti. Hahmot eivät kiinnostaneet, lähinnä jopa ärsyttivät ja inhottivat. Ja jotenkin käytetty kieli kaihersi. Ei sen pienoinen vanhahtavuus, vaan se, miten sitä käytettiin. Kuinka ihmisten puheet olivat sekavia ja hämääviä ja joka välissä piti alkaa hihittelemään ja laittamaan vakavaa asiaa leikiksi.

Sanoisin, että Putkinotko on varsin omanlaisensa klassikko, josta joko pitää tai ei pidä. Realismia rehellisimmillään.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Alkuteos: Mrs McGintys’s Dead (1951)
Suomentaja: Eva Siikarla
Ilmestymisaika: 1988 (ko.painos)
Sivumäärä: 223
Kustantaja: WSOY
ISBN: 951-0-00926-1
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Hercule Poirot #25 / Sapo
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa (2: 47/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 15, 20, 23, 24, 32, 34, 35, 37, 39 ja 47

*Iäkäs siivoojarouva McGinty on surmattu ja hänen vuokralaisensa odottaa vankilassa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa. Rikostarkastaja Spence ei ole kuitenkaan vakuuttunut James Bentleyn syyllisyydestä vaikka virkansa puolesta keräsikin todisteet miesparkaa vastaan. Hän kutsuu apuun vanhan ystävänsä Hercule Poirotin. Jos ihminen ei ole tehnyt murhaa, häntä ei pidä hirttää, Poirot tuumaa ja ryhtyy miettimään asiaa alusta. Miten rouva McGinty kuoli? Miksi hän kuoli? Vastaus ei löydy tutkimalla rouva McGintyn elämää. Vastaus löytyy murhaajan persoonallisuudesta. Joku joka halusi - mitä? Tuhota rouva McGintyn? Vai tuhota James Bentleyn?*



Olipas ihana palata Poirotin maailmaan pitkästä aikaa. Olen todella kaivannu häntä ja hänen viiksiään ja itserakkauttaan. Dame Christien tyyli kirjoittaa tästä belgialaisesta on ihastuttava ja nautinnollinen. Tekstiä lukee ja siihen uppoaa. Tarinaan on helppo päästä mukaan ja juoni on kutkuttava. Sitä alkaa epäilemään miltei kaikkia osaamatta osoittaa sormellaan lopulta varmasti ketään. Sen verran yllätyksellinen on tämän tapauksen juoni. Lukija johdetaan todella harhateille yhdessä poliisin ja jopa etsivämme kanssa! Kaikeksi onneksi pienet harmaat aivosolut toimivat ja Poirot onnistuu kuin onnistuukin näkemään kiintoisan kuvion taakse ja paljastamaan syyllisen.

Taattua ja laadukasta Christietä!

torstai 16. marraskuuta 2017

Steve Berry: The Amber Room

Alkuteos: The Amber Room (2003)
Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)
Sivumäärä: 390
Kustantaja: Ballantine Books
ISBN: 0-345-46004-9
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 9, 11, 15, 24, 35, 38 ja 47

*Forged of the exquisite gem, the Amber Room is one of the greatest treasures ever made by man - and the subject of one of history’s most intriguing mysteries. German troops invading the Soviet Union seized the Room in 1941. When the Allies started their bombing, the Room was hidden, and it has never been seen since. But now the hunt has begun once more.

Atlanta judge Rachel Cutler loves her job and her kids, and remains civil to her ex-husband, Paul. But everything changes when her father dies under mysterious circumstances, leaving behind clues to an secret about something called the Amber Room. Desperate for the truth, Rachel takes off for Germany, with Paul close behind. Before long, they’re in over their heads. Locked into a treacherous game with professional killers, Rachel and Paul find themselves on a collision course with the forces of greed, power, and history itself.*



En sanoisi, että tämä menee kovinkaan kärkeen lukemieni aarteenmetsästysten joukossa. Ensinnäkin henkilöhahmoja on turhan monta. Seuraamme niin Rachelia kuin Paulia, kuin myös kahta kilpailevaa aarteenmetsästäjää työnantajineen. Ja mikä vielä pahempaa, näihin jopa rikollisia keinoja käyttäviin aarteenmetsästäjiin pyritään jopa luomaan oikeaa henkeä. Oikeasti tämän pitäisi olla hyvä asia. Mutta nyt se ei toimi. Alkuun kun kumpainenkin esitetään “julmaksi” ja “säälimättömäksi” ja sitten heidät koetetaan inhimillistää ja kohta taas tehdä pahiksiksi vailla omaatuntoa. Hahmot eivät ole rakentuneet kovinkaan hyvin tai edes kiinnostaviksi. Etenkin kun tähän vielä lisätään keinotekoisen oloiset “haluan mennä sänkyyn tuon kanssa” -tilanteet…

Mistä pääsemmekin sitten mainiosti juoneen. Turhia hahmojen välisiä yleensä seksiin liittyviä tilanteita ja suunnitelmia, joita ilman olisimme voineet elää. Itse kirjan juoni taas, salaperäisen Meripihkahuoneen metsästys ja siihen liittyvät kimurantit tilanteet. Siitä olisi voinut tulla jotain. Historiaa on kaiveltu ja faktoja esitetään mukavan uskottavasti. Mutta sitten taas… Ehkä hahmot menevät joissain toimissaan liikaa äärimmäisyyksiin? Sanoisin, että hivenen liian sentaatiohakuista yrittämistä. Ei todellakaan Dan Brownin tasoa.

Viimeinen mistä nipitän, on kieli. Se on minun makuuni hivenen tökkivää. Hahmojen persoonat eivät tule esiin ja välillä teki mieli pistää kirja kokonaan sivuun. Sääli. Olisi ollut mukava löytää uusi hyvä aarteenmetsästyskirjailija. Nyt ei tämä ainakaan minuun napannut. Ehkä kokeilen myöhemmin uudelleen jollain toisella hänen teoksellaan.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Jules Verne: Kapteeni Grantin löytyminen

Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant (1867-1868)
Suomentaja: Eino Voionmaa
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 150
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-083-9
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: Tarina jaettu kolmeen e-kirjaan; tarinan aikaisemmat osat ovat Kapteeni Grantin lapset ja Kapteeni Grantia etsimässä. Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirjasta.
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 15, 17, 21, 23, 34, 35, 47 ja 48





*Jatkoa kirjalle Kapteeni Grantia etsimässä. Romaanin viimeinen osa alkaa varsin synkissä merkeissä. Vihjeet Kapteeni Grantin sijainnista ovat osoittautuneet virheellisiksi ja pelastusretkikunta hukannut purtensa. He ovat jo antamassa periksi ja lähdössä Uuden-Seelannin kautta kotimatkalle, mutta sattuma puuttuu peliin.*



Tällä kertaa seikkailu jatkuu siis Seelannissa, kuten tekstissä alituiseen puhutaan. Kohdataan verenhimoisia maoreja ja seikkaillaan myrskyn keskellä. Niin miehet kuin naisetkin joutuvat osoittamaan melkoista urhoollisuutta ja selviytymään todella pahoista paikoista. Onneksi maorit ovat todella taikauskoista väkeä, joten se auttaa sankareita melkoisesti. Joskin tässä vaiheessa itseäni alkoi viimeistään todella ärsyttää ranskalainen maantieteiliä Paganel, joka tietää kaikesta kaiken ja silti sekoittaa ihan yksinkertaiset asiat…

No, kuten arvata saattaa, juoni menee vaikeuksien kautta voittoon ja lopulta kohti hyvää loppua. Kyllä ne onnelliset loput ovat mukavia. Tai ainakin menettelevät. Riippuu kenen kannalta katsotaan. Sen voin ainakin sanoa, ettei ennen loppua esiintyvä yllätys tule välttämättä kenellekään yllätyksenä...

maanantai 13. marraskuuta 2017

Jules Verne: Kapteeni Grantia etsimässä

Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant (1867-1868)
Suomentaja: Eino Voionmaa
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 174
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-081-5
Muoto: e-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: Tarina jaettu kolmeen e-kirjaan; tarina alkaa teoksessa Kapteeni Grantin lapset ja jatkuu teoksessa Kapteeni Grantin löytyminen. Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirjasta.
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 15, 17, 21, 23, 34, 35, 47 ja 48





*Jatkoa kirjalle Kapteeni Grantin lapset. Patagonian rannikon osoittauduttua vesiperäksi, Duncan-laivan ja sen urhean miehistön matka jatkuu kohti Australiaa. Heidän oppaakseen pestautuu MS Britannian entinen pursimies Tom Ayrton, mutta tällä ei taida olla puhtaita jauhoja pussissaan.*



Kapteeni Grantin etsiminen jatkuu jälleen ja samat ongelmat ja samat hienoudet ovat esillä kirjassa. Naisia kohdellaan edelleenkin selvästi heikompina osapuolina, mikä korostuu tässä osassa sillä he pääsevät nyt mukaan seikkailuun. Tämä selvästi lisää vaaraa ja huolta ja hieman kummaksutti minua. Kunnes pääsin osan loppuun… Luvassa siis suuri ja “jännittävä” juonenkäänne!

Nyt seikkaillaan Australiassa, jonka historiasta ja maantiedosta saamme oppia melkoisen määrän. Joskin tällä kertaa kirjailija itsekin vinoilee jo eri maiden käyttämille opeille. Kirjassa on alkuasukaspojalle opetettu esimerkiksi maantiedettä aivan väärin… Onneksi tähän suhtaudutaan hupaillen.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Jules Verne: Kapteeni Grantin lapset

Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant (1867-1868)
Suomentaja: Eino Voionmaa
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 168
Kustantaja: Elisa Kirja
ISBN: 978-952-282-082-2
Muoto: E-kirja (EPUB)
Peukku: q^^
Huom: Tarina jaettu kolmeen e-kirjaan; tarina jatkuu teoksissa Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin löytyminen. Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirjasta.
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 15, 17, 21, 23, 34, 35, 47 ja 48






*Hain vatsasta löytyy shampanjapullo ja shampanjapullosta kapteeni Grantin kirjoittama hätäviesti MS Britannian haaksirikosta. Kun meriministeriöltä ei saada apua pelastustoimiin, Grantin jälkikasvu seilaa monenkirjavan miehistön kanssa pelastamaan isäänsä. Edessä on unohtumaton merimatka Argentiinaan. Seikkailu jatkuu kirjassa Kapteeni Grantia etsimässä.*



Verne kirjoittaa vauhdikkaasti ja luettavasti. Vaikka suomennos on vanha, on se silti miellyttävää ja helppoa luettavaa. Lähinnä itseäni hieman häiritsee vanhahtava tyyli, jossa katsotaan pieninkin ponnistelu lapsilta tai naisilta suorastaan sankarilliseksi. Siitäkin huolimatta tämä seikkailun ensimmäinen osa on hupaisaa luettavaa; hieno matkakertomus halki Etelä-Amerikan pampan. Siinä on jännitystä, tunnetta ja yllättäviä ratkaisuja. Mukavaa viihdettä siis, jossa samalla saa hienoa tietoa historiasta, joskin ottaen huomioon kirjan kirjoitusajan, voivat jotkut asiat olla nykyisin toisin.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Sofokles: Kuningas Oidipus

Alkuteos:  Οἰδίπους Τύραννος (400-luvulla eaa.)
Suomentaja: Otto Manninen
Ilmestymisaika: 1966 (ko.painos)
Sivumäärä: 78 (koko nide 140)
Kustantaja: WSOY
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Antiikin klassikot
Peukku: q^^
Huom: Yhteisnide Sofoklesin näytelmän Antigone kanssa
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 6, 12, 23, 24, 26, 34, 35, 47








Ehkä eräs kuuluisimmista tragedioista, jossa oraakkelin ennustusta paetakseen on Oidipus lähtenyt kotoaan vieraille maille. Vahinko vain, että toisetkin olivat aikoinaan toimineet niin, ettei samainen ennustus pääsisi toteutumaan ja toimittaneet lapsensa pois… Näin ollen tietämättään Oidipus tulee surmanneeksi isänsä ja nai oman äitinsä. Nämä asiat selviävät sitten vähitellen näytelmän edetessä kohti karua loppuaan.

Näytelmän vanha runomuotoinen suomennos on edelleen oikein luettavaa ja tarina mielenkiintoinen. Se on nopealukuinen ja kannattaa lukea yhdeltä istumalta, jotta tapahtumissa kestää parhaiten mukana. Klassikko ja syystä.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Keith R. A. DeCandido: Nevermore

Alkuteos: Supernatural : Nevermore (2007)
Ilmestymisaika: 2007 (ko.painos)
Sivumäärä: 318
Kustantaja: HarperEntertainment
ISBN: 978-0-06-137090-8
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Supernatural #1
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (2: 46/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 15, 17, 21, 24, 31, 47

*Twenty-two years ago, Sam and Dean Winchester lost their mother to a mysterious and demonic supernatural force. In the years after, their father, John, taught them about the paranormal evil that lives in the dark corners and on the back roads of America… and he taught them how to kill it.

Sam and Dean have hit New York City to check out a local rocker’s haunted house. But before they can figure out why a lovesick banshee in an ‘80s heavy-metal T-shirt is wailing in the bedroom, a far more macabre crime catches their attention. Not far from the house, two university students were beaten to death by a strange assailant. A murder that’s bizarre even by New York City standards, it’s the latest in a line of killings that the brothers soon suspect are based on the creepy stories of legendary writer Edgar Allan Poe.

Their investigation leads them to the center of one of Poe’s horror classics, face-to-face with their most terrifying foe yet. And if Sam and Dean don’t rewrite the ending of this chilling tale, a grisly serial killer will end their lives forevermore.*



Olen Supernatural-televisiosarjan suuri fani, joten olihan se kokeiltava kirjaakin.

Kaikkiaan tämä kirja onnistui minusta kohtalaisen hyvin säilyttämään sarjan hengen, mutta oli silti mukavasti erilainen. Pääseehän tässä lukija erilailla hahmojen päänsisälle. Jäin silti pohtimaan, olisivatko Sam ja Dean tehneet tai ajatelleet oikeasti noin aina kussakin tilanteessa. Tosin nyt on muistettava, että tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat aikalailla sarjan alkupäähän. Joten tietysti he ovat muuttuneet ja kehittyneet siitä.

Tässä kirjassa veljesten eteen asetetaan pari tapausta. Banshee kiusailee Ashin kaveria, ja pojat luvataan auttamaan. Jotenkin heppoisesti tuntuu menevän tämän tapauksen tutkiminen, kun suurin osa menee Deanin valituksiin bändin huonosta laadusta. Toinen tapaus liittyy Poeen ja on selvästi mielenkiintoisempi. Onneksi sen kehittely sujuu paremmin, vaikka ratkaisu tuleekin yhtälailla helponlaisesti.

Kritisoin sitä, että tässä koetettiin kovasti tasapainoilla poikien “ihastustilastojen” suhteen. Ei nyt aina sentään tarvitse olla tyttöjä iskemässä tai tyttöjen ihastua jompaan kumpaan pojista. Ei se niin mene sarjassakaan! Vaikka onhan veljeksiä tietysti hankala vastustaa ;)

Viihdyttävä ja rento kirja lukea. Uskallan jopa sarjan faneille suositella. Ei tässä mitään pilattu tai rikottu kaanonia.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Sofokles: Antigone

Alkuteos: Ἀντιγόνη (ennen tai noin 441 eaa.)
Suomentaja: Elina Vaara
Ilmestymisaika: 1966 (ko.painos)
Sivumäärä: 62 (koko nide 140)
Kustantaja: WSOY
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Antiikin klassikot
Peukku: ^^b
Huom: Yhteisnide Sofoklesin näytelmän Kuningas Oidipus kanssa
Lukuhaaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin minä (2: 45/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 12, 23, 26, 32, 34, 35, 37, 40, 43, 44 ja 47






Antigone on monipolvinen tragedia, jossa hyvin moni kuolee. Kuningas Oidipuksen tytär Antigone päättää kielloista huolimatta haudata veljensä, joten nykyinen kuningas Kreon tuomitsee tytön haudattavaksi elävältä. Antigonen kihlattu, Kreonin poika Haimon ei tätä sulata vaan riitautuu isänsä kanssa ja päätyy epätoivoiseen ratkaisuun suistaen kohti Haadeksen maita myös murtuneen äitinsä. Lopulta Kreonkin tuntuu tajuavan oman “hulluutensa”, mutta silloin on jo kokolailla myöhäistä...

Vaikuttava näytelmä ja ainakin itselleni helppolukuisempi ja -tajuisempi kuin monet esimerkiksi Shakespearen näytelmistä. Johtuu varmaan siitä, että antiikin tarut ovat itselleni paljon tutumpia.

torstai 2. marraskuuta 2017

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Alkuteos: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)
Sivumäärä: 301
Kustantaja: Like
ISBN: 978-952-01-0841-0
Muoto: Sid.
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja (2: 44/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 5, 9, 18, 24, 26, 39 ja 47

*Mitä tapahtui äidilleni?

Aleksi Kivi menettää äitinsä lokakuisena iltapäivänä vuonna 1993. Yhtenä hetkenä äiti istuu työpöytänsä ääressä tekemässä kirjanpitäjän töitään, toisena häntä ei enää ole. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 33-vuotiaana, Aleksi uskoo tietävänsä kuka on katoamisen takana.

Synkkä niin kuin sydämeni kertoo äidin ja pojan tarinan. Se on kertomus elämän mittaisesta yksinäisyydestä, lupauksien pitämisestä, pakkomielteiden seurauksista, koston oikeutuksesta ja rakkauden voimasta. Menneisyys on usein siinä mitä erehdymme luulemaan täksi päiväksi.

Antti Tuomainen on kirjoittanut täysiverisen rikosromaanin, jonka sydän lyö kiivaana ja täynnä kaipausta.*



Tämä kirja on kummitellut omalla lukulistallani jo jonkin aikaa (tosin mikäs kirja ei olisi?). Nyt viimein sain tartuttua siihen ja sain todeta, että odottaminen kannatti.

Tuomaisen tyyli kirjoittaa on nopeatempoinen ja nappaava. Teksti iskee hyvin ja sitä on helppo seurata. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja eteneminen on loogista, vaikka mukana onkin melkoisesti takaumia, muistoja. Ne on kuitenkin sijoitettu mukaan hyvin ja taidolla, ne paljastavat ja avaavat asioita mukavasti. Hahmojen persoonia ja luonnetta on tuotu esiin puhekielellä. Mä ja muut puhekielen ilmaisut vilisevät tekstissä. Yleensä en pidä tästä, mutta tällä kertaa puhekielisyys toimii ja tuo henkilöt nykypäivään.

Kirjan hahmoista olen useampaa mieltä. Aleksi on rento, joskin ehkä hivenen pakkomielteinen oman menneisyytensä suhteen. Aleksia “auttavat” poliisit ovat omanlaisiaan tapauksia. Kummastakaan ei oikein tahdo saada otetta. Heistä ei saa selvää. Mutta eikös se miltei ole vain hyödyksi poliisin työssä? Saarinen ja hänen autonkuljettajansa ovat ristiriitaisia tapauksia. Kumpaiseenkin tekisi mieli päästä pintaa syvemmälle, mutta se ei ihan onnistu. Sen sijaan Aleksin elämään kuuluvat naiset, Miia ja Amanda… Toinen pelaa omaa peliään ja toinen taas miltei kiirehtii toisaalle omasta “särkyneestä” sydämestään huolimatta… Naiset tuntuivat siis hivenen keinotekoisilta.

Kirjan juoni on omalaatuinen. Kaikki tuntuu olevan selvää, mutta onko sittenkään näin? Onko muisti tehnyt tepposet? Voiko olettamus olla sittenkin pielessä? Onko kaikki salaisuudet sittenkään kerrottu ja ovatko kaikki niistä selvillä? Kunnon tasapainoilua on tarjolla. Sen sijaan en oikein arvosta näitä “ihastumisia” ja muita parisuhdekuvioita, joita kirjassa oli. Ne tuntuivat tekemällä tehdyiltä.

Kaiken kaikkiaan luettava ja kiintoisa kirja. Uusi tuttavuus itselleni.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Alkuteos: Brave New World (1932)
Suomentaja: I. H. Orras
Ilmestymisaika: 2002 (ko.painos)
Sivumäärä: 260
Kustantaja: Tammi
ISBN: 951-31-2438-X
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja (2: 43/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 6, 17, 23, 32, 34, 39, 47, 50

*Aldous Huxleyn laajan ja monipuolisen tuotannon tunnetuin teos, 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma, oli George Orwellin romaanin Vuonna 1984 rinnalla 1900-luvun tieteiskirjallisuuden perusteoksia. Biotekniikan uudet aluevaltaukset, jotka jo mahdollistavat ihmisyksilönkin kloonauksen, ovat tehneet siitä jälleen kutkuttavan ajankohtaisen.

Romaani kertoo tasapainon vuosista n. 600 jälkeen herramme Fordin, ajasta jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset synnytetään koeputkissa, ja heti syntymästä heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin koneistettua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaisia häiriöitä voi syntyä eikä liioin minkäänlaista kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisi heräämään, palauttaa varta vasten kehitetty onnellisuushuume oitis tasapainon.

Jossakin tämän maailman kolkassa elää kuitenkin intiaaniheimo, jolle elämäntaistelu, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta. Heidän luokseen karkotetaan nuori nainen, jonka ansiosta muuan ihmisenalku on päässyt syntymään melkeinpä barbaarisen luonnollisesti. Tämä “Villi”, hänen standardista poikkeava suhtautumisensa, onnistuu herättämään uljaissa uusissa ihmisissä outoja ajatuksia, outoa kaipuuta.*



Tämän klassikon kerronta on melkoisen sekavaa. Minulla ainakin oli välillä hankaluuksia hahmottaa sitä, kuka puhuu ja milloin. Muistoja ynnä muita ei ole kunnolla erotettu reaaliaikaisesta kerronnasta, joten aikaerot ovat välillä selviä. Kyllä tästä selviää, eikä hankaluus ole onneksi kuin pieni osa. Teksti itse nimittäin on oikein hienoa ja kuvailevaa. Lukeminen sujuu kuin itsestään vaikka kirjan maailmaan pääseminen vaatiikin oman aikansa. Sen verran “keskelle” tarinaa ja tapahtumia lukija heitetään.

Huxleyn luoma maailma on mielenkiintoinen ja pelottavan kauhistuttava. Se on ylitsepursuava kulutusyhteiskunta, mistä oikeastaan kaikki muu tunnutaan kitkeneen pois. Osta, kuluta, heitä pois ja osta uutta. Elä oman kastisi mukaan, muu on turhaa. Lapset kasvatetaan koeputkissa kohti tiettyä elämän tarkoitusta ja aivopestään jo pieninä ajattelemaan halutulla tavalla. Kuluttaminen ja aivopesu ovat oikeastaan luoneet pelottavan uskonnon kaltaisen olotilan. Maailma on luotu valmiiksi, eikä poikkeavia ajatuksia suvaita.

Kirjan henkilöhahmot saivat minut ärsyyntymään. Lenina vaikuttaa aluksi kiintoisalta ja erilaiselta, mutta osoittautuu sitten melko samanlaiseksi massassaeläjäksi kuin kaikki muutkin. Hänestä ei ole vastustamaan koneistoa. Eikä ole Bernardistakaan, joka alkuun kuvittelee itsensä muista selvästi erilaiseksi. Lopulta hänkin haluaa vain suosiota. Entäpä sitten “Villi” tai siis John? Hän on kirjan merkittävistä hahmoista ainoa, joka on saanut “normaalin” kasvatuksen ja se on saanut hänet liian uskonnolliseksi, liikaa perinteisiä kristillisiä arvoja toteuttavaksi. Hän näkee uuden maailman elämän pelkkänä syntisenä paheena, ei elämisen arvoisena. Ovatko muka maailman vaihtoehdot vain kulutus ja moraalittomuus vastaan ylikristilliset arvot ja yksinkertainen elämä?

Varmasti edelleen ajatuksia herättävä tieteiskirjallisuuden klassikko, joka antaa lukijalleen haasteita.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Donna Leon: Kuolema oopperassa

Alkuteos: Death at La Fenice  (1992)
Suomentaja: Titia Schuurman
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 272
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-26893-2
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Guido Brunetti #1
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos (2: 42/50)
Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 23, 24, 25, ja 47

*Karismaattinen venetsialaiskomisario Guido Brunetti sukeltaa oopperan kulisseihin.

La Fenicen oopperataloon kerääntynyt Venetsian kerma on ällikällä lyöty. Maailmankuulu saksalainen kapellimestari on myrkytetty väliajalla.

Jututtaessaan henkilökuntaa komisario Brunetti toteaa kiivasluontoisen kapellimestarin ehtineen saada elämänsä aikana monia vihollisia. Neroudella on ollut kääntöpuolensa.

Tapahtumien taustana on lumoava Venetsia ihmisineen, kanaaleineen ja palatseineen.

Kuolema oopperassa on Venetsiaan kotiutuneen yhdysvaltalaisen Donna Leonin ensimmäinen Guido Brunetti-jännäri.*



Leonin kirjat ovat sellaisia, että ne herättävät keskustelua. Näin ainakin minun tuttavapiirissäni. Osan mielestä ne ovat tylsiä, toiset taas rakastavat niitä. Itse lukeudun näiden kahden ääripään väliin. Nautin näiden lukemisesta tietyssä mielialassa. Brunetti kirjoissa on nimittäin mitä rauhallisin ja verkkaisin tunnelma. Ne kuvaavat hienosti Venetsiaa ja italialaista elämää. Minusta tuntuu kuin voisin itsekin elää tuossa kaupungissa hahmojen kanssa.

Mutta hahmot sitten. Niitä on ehkä hivenen liikaa. Mahdollisia epäiltyjä tässä on muutamia, poliiseja sitäkin enemmän. Eivätkä kaikki poliiseista todellakaan ole tarpeellisia juonen kannalta. Ymmärrän, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, jossa selvästi pohjustetaan tulossa olevaa pitkää sarjaa, mutta silti. Pieni karsinta ei olisi ollut pahitteeksi.

Jos jotain pitäisi moittia, niin se on Brunettin tuttavapiirin hyödyllisyys. Tuntuu, että aina kun hän tarvitsee tietoja tai apua, niin kappas vain, sellainen henkilö löytyy hänen tutuistaan. Tai ainakin tutuilla on sitten tiedossaan joku, jolta asiaa voi kysellä. Toisaalta taas kontaktit ovat oikeassakin elämässä todella tarpeellisia. Ei kai Brunettia voi lopulta moittia hyödyllisten henkilöiden tuntemisesta… Ainakaan kokonaan.

Tässä ensimmäisessä Brunetti-kirjassa loppuratkaisu tulee aika puskasta. Ehdin lukiessa jo pohtimaan vaikka mitä muita vaihtoehtoja aina kaksoisolennosta jos minkälaiseen huijaukseen, mutta kaikki osoittautuivat sitten vääriksi. Tätä ratkaisua en olisi osannut arvata tarjolla olleen tiedon perusteella. Siitä pisteet. Toisaalta taas pohdin, oliko loppu liiankin yllättävä.

Brunettin seurassa viihtyy hyvin, jos kaipaa verkkaisesti eteneviä perinteisempiä dekkareita, joissa ei ole liikaa väkivaltaa. Tunnelma ja tarinoinnit ovat olennainen osa näitä kirjoja.