Alkuteos: Le vicomte de Bragelonne (1847)
Suomentaja: Marjatta Salonen
Ilmestymisaika: 1966 (ko.painos)
Sivumäärä: yht. 1 475
Kustantaja: Dovre
Muoto: Kirja
Sarjamerkintä: Alexandre Dumas –sarja, osat XVII - XXIV
*Bragelonnen varakreivi saattaa päätökseen muskettisoturien vauhdikkaan tarinan, joka on kiehtonut jo lukemattomia lukijapolvia.
Alexandre Dumas’n romaani vie lukijan 1600-luvun loisteliaaseen Ranskaan, sen kuninkaalliseen hoviin, jossa uljaat miekkamiehet ovat aina valmiit taistelemaan kuninkaansa puolesta.
Dumas’n kuolemattomassa tarinassa on rehevän värikkäitä juonenkäänteitä, mukaansatempaavaa jännitystä, urheita miehiä ja kauniita naisia – se on historiallista viihdettä parhaimmillaan.*
Jälleen on Dumas’n kirjalle annettu monia eri nimiä ja se saattaa esiintyä moneenkin osaan jaettuna. Itse jatkan lukemista Dovren-sarjan 8 osaan jaetulla versiolla, joka tunnetaan myös nimellä Muskettisoturien viimeiset urotyöt.
Hautaholvi (s.186) esittelee nuoren Ludvig XIV:sta ja tämän serkun, Englannin Kaarle II:n ja kertoo nopeasti näiden kumpaisenkin ongelmista. Toinen on kuningas ilman maata, toinen valtaa. Tapaamme muskettisotureista d’Artagnanin ja Athoksen, joista toinen lähtee täyttämään lupausta, jonka antoi 10 vuotta aikaisemmin ja toinen taas päättää viimeinkin alkaa olemaan oma herransa.
Toteuttaessaan suunnitelmaansa d’Artagnan koettaa löytää ystävänsä, jotka kaikki ovat kuitenkin matkoilla jossain. Näin ollen hän päätyykin suunnitelmineen entisen palvelijansa Planchetin luo ja lähtee liikesuhteeseen tämän kanssa.
Lopulta päädytään taas Englannin maaperälle, jossa sotkeudutaan jälleen enemmän tai vähemmän sattumalta tämän sateisen maan politiikkaan…
Salakuljetusta (s.187) paljastaa miten herrat Athos ja d’Artagnan tulevat pistäneeksi tietämättään lusikkansa samaan soppaan ja kuinka tämä kimurantiksi menevä tilanne lopulta oikein ratkeaakaan. Kumpainenkin saa palkintonsa ja näyttää lopulta siltä, että kerrankin myös d’Artagnanille paistaisi aurinko menestyksen suhteen.
Muskettisoturien pitkäaikainen vihollinen kardinaali Mazarin menehtyy viimein jättäen täten vallan viimeinkin nuoren Ludvig XIV:sta käsiin.
Timanttisormus (s.184) availee yli-indententti Fouquetin ja kuninkaan palvelukseen Mazarinin kuoleman jälkeen siirtyneen Colbertin välistä kinaa, johon enemmän tai vähemmän d’Artagnankin joutuu osalliseksi virkansa kautta.
D’Artagnan saa kuninkaalta tehtävän, joka johdattaa hänet kuin sattuman kautta matkalle, jolla hän törmää ensin Porthokseen ja sitten Aramikseen, joiden viimeaikaisia toimia avataan hiukan.
Lisäjuonta tuodaan johtamalla Raoulin tielle parjaajia, jotka ovat katkeria menneisyyden tapahtumista.
Kuninkaan illallinen (s.183) aloittaa kertomalla, kuinka Raoulin ja hänen ihastuksensa/rakkautensa Louise la Valliere suhtautuvat toisiinsa ja siirtävät viehättävän neidon hoviin. Muutenkin nuorten tarinaa availlaan jonkin verran ja kerrotaan mm. miten Athos ja kuningas asiaan suhtautuvat… Ja mitä näistä suhtautumisista seuraakaan.
Tapaamme vanhan tutun menneisyydestä. Herra Baisemeauxin, josta on tullut Bastiljin kuvernööri. Hän päätyy tekemisiin niin d’Artagnanin kuin Aramiksenkin kanssa. Joskin nämä tuttavuudet johtavat myöhemmin hieman erilaisille urille…
Lopultakin lukijalle paljastuu, miksi Aramis oikein onkaan aina niin kovin salamyhkäinen toimissaan!
Kilpailijat (s.185) tuntuu keskittyvän kahteen ”taisteluun”. Toinen on eräänlainen kolmiodraama kuninkaan, Louisen ja Raoulin välillä, joka jää kuitenkin melko laimeaksi. Ellei oteta huomioon siitä syntyvää angstin määrää Raoulin taholta… Toinen taistelu taas on enemmän poliittinen ja sitä käydään useammallakin eritaholla. Jälleen muskettisoturit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän eripuolilla tässä taistossa.
Yö Bastiljissa (s.181) keskittyy Aramikseen ja hänen suunnitelmiinsa Ranskan ja sen kruunun hyväksi. Tässä paljastetaan miten Aramiksen onnistui vapauttaa vanki numero 2 ja mitä tämän nuoren miehen oli tarkoitus oikein tehdä. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan tunnu menevän kuin elokuvissa, vaan saamme huomata, että joidenkin kunniallisuus menee ylitse muiden…
Hopealautanen (s.184) selvittää kuninkaan vaihdon paljastumisen ja sen jälkiseuraamuksia. Se johdattaa Raoulin ja Athoksen tuon kruununsalaisuuden jäljille, josta toiset olivat jo enemmän tai vähemmän selvillä. Näitä kahta se ei kuitenkaan juuri koske, muutoin kuin että d’Artagnan pelastaa heidän henkensä oveluutensa ansiosta. Raoul siirtyykin varsin pian sotaretkelle Afrikkaan Beaufortin adjutanttina. Lopulta d’Artagnan joutuu kuninkaan käskystä miltei taisteluun Belle-Islelle paenneita Aramista ja Porthosta vastaan.
Kuoleman enkeli (s.185) viitannee moneen eritahoon. Lopun lähestyessä saamme heittää hyvästit useammallekin rakkaalle ystävälle. Yksi toisensa jälkeen he sortuvat joko mahdottoman tehtävän edessä, suuressa murheessa tai sotakentällä. Mutta ainakin Ranska säilytti mahtinsa ja oikean kuninkaansa.
En ollut ennen lukenut näitä muskettisoturien seikkailuja. Nähnyt vain elokuvia, jotka todella ovat hyvin kaukana kirjan todellisesta maailmasta. Itse niin mielelläni antaisin prinssi Filipin päätyä hallitsemaan veljensä sijasta, onhan se niin kovin paljon romanttisempaa kuin totuus. Sen sijaan kirjaan sivujuoneksi ängetty rakkausjuttu Ludvigin ja Louisen välillä on ärsyttävä. Samoin Raoulin ”hän on elämäni rakkaus, enkä halua elää ilman häntä” –mentaliteetti. Näköjään jo tuohon aikaan kirjoitettiin moisia elämää suurempia rakkaustarinoita, joskaan ei ihan samaan tapaan kuin nykyään. En kyllä yleensä pidä niistä nykyisistäkään.
Dumas’in tuttuun tyyliin tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Joskus miltei jopa liiankin vauhdikkaasti. Välillä tuntui, ettei oikein kestänyt mukana kaikessa mitä tapahtui ja miksi. Ihmiset vaihtoivat puolia ja toimivat välillä lähes ristiriitaisesti. Ainakin Ludvig-kuningas olisi hyvinkin voinut vaihtua veljeensä. Niin monta kertaa hänen luonteensa muuttui kirjan aikana.
Lämpimästi suosittelen kuitenkin tutustumaan tähänkin teokseen sen lämminhenkisyyden takia.
Suomentaja: Marjatta Salonen
Ilmestymisaika: 1966 (ko.painos)
Sivumäärä: yht. 1 475
Kustantaja: Dovre
Muoto: Kirja
Sarjamerkintä: Alexandre Dumas –sarja, osat XVII - XXIV
*Bragelonnen varakreivi saattaa päätökseen muskettisoturien vauhdikkaan tarinan, joka on kiehtonut jo lukemattomia lukijapolvia.
Alexandre Dumas’n romaani vie lukijan 1600-luvun loisteliaaseen Ranskaan, sen kuninkaalliseen hoviin, jossa uljaat miekkamiehet ovat aina valmiit taistelemaan kuninkaansa puolesta.
Dumas’n kuolemattomassa tarinassa on rehevän värikkäitä juonenkäänteitä, mukaansatempaavaa jännitystä, urheita miehiä ja kauniita naisia – se on historiallista viihdettä parhaimmillaan.*
Jälleen on Dumas’n kirjalle annettu monia eri nimiä ja se saattaa esiintyä moneenkin osaan jaettuna. Itse jatkan lukemista Dovren-sarjan 8 osaan jaetulla versiolla, joka tunnetaan myös nimellä Muskettisoturien viimeiset urotyöt.
Hautaholvi (s.186) esittelee nuoren Ludvig XIV:sta ja tämän serkun, Englannin Kaarle II:n ja kertoo nopeasti näiden kumpaisenkin ongelmista. Toinen on kuningas ilman maata, toinen valtaa. Tapaamme muskettisotureista d’Artagnanin ja Athoksen, joista toinen lähtee täyttämään lupausta, jonka antoi 10 vuotta aikaisemmin ja toinen taas päättää viimeinkin alkaa olemaan oma herransa.
Toteuttaessaan suunnitelmaansa d’Artagnan koettaa löytää ystävänsä, jotka kaikki ovat kuitenkin matkoilla jossain. Näin ollen hän päätyykin suunnitelmineen entisen palvelijansa Planchetin luo ja lähtee liikesuhteeseen tämän kanssa.
Lopulta päädytään taas Englannin maaperälle, jossa sotkeudutaan jälleen enemmän tai vähemmän sattumalta tämän sateisen maan politiikkaan…
Salakuljetusta (s.187) paljastaa miten herrat Athos ja d’Artagnan tulevat pistäneeksi tietämättään lusikkansa samaan soppaan ja kuinka tämä kimurantiksi menevä tilanne lopulta oikein ratkeaakaan. Kumpainenkin saa palkintonsa ja näyttää lopulta siltä, että kerrankin myös d’Artagnanille paistaisi aurinko menestyksen suhteen.
Muskettisoturien pitkäaikainen vihollinen kardinaali Mazarin menehtyy viimein jättäen täten vallan viimeinkin nuoren Ludvig XIV:sta käsiin.
Timanttisormus (s.184) availee yli-indententti Fouquetin ja kuninkaan palvelukseen Mazarinin kuoleman jälkeen siirtyneen Colbertin välistä kinaa, johon enemmän tai vähemmän d’Artagnankin joutuu osalliseksi virkansa kautta.
D’Artagnan saa kuninkaalta tehtävän, joka johdattaa hänet kuin sattuman kautta matkalle, jolla hän törmää ensin Porthokseen ja sitten Aramikseen, joiden viimeaikaisia toimia avataan hiukan.
Lisäjuonta tuodaan johtamalla Raoulin tielle parjaajia, jotka ovat katkeria menneisyyden tapahtumista.
Kuninkaan illallinen (s.183) aloittaa kertomalla, kuinka Raoulin ja hänen ihastuksensa/rakkautensa Louise la Valliere suhtautuvat toisiinsa ja siirtävät viehättävän neidon hoviin. Muutenkin nuorten tarinaa availlaan jonkin verran ja kerrotaan mm. miten Athos ja kuningas asiaan suhtautuvat… Ja mitä näistä suhtautumisista seuraakaan.
Tapaamme vanhan tutun menneisyydestä. Herra Baisemeauxin, josta on tullut Bastiljin kuvernööri. Hän päätyy tekemisiin niin d’Artagnanin kuin Aramiksenkin kanssa. Joskin nämä tuttavuudet johtavat myöhemmin hieman erilaisille urille…
Lopultakin lukijalle paljastuu, miksi Aramis oikein onkaan aina niin kovin salamyhkäinen toimissaan!
Kilpailijat (s.185) tuntuu keskittyvän kahteen ”taisteluun”. Toinen on eräänlainen kolmiodraama kuninkaan, Louisen ja Raoulin välillä, joka jää kuitenkin melko laimeaksi. Ellei oteta huomioon siitä syntyvää angstin määrää Raoulin taholta… Toinen taistelu taas on enemmän poliittinen ja sitä käydään useammallakin eritaholla. Jälleen muskettisoturit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän eripuolilla tässä taistossa.
Yö Bastiljissa (s.181) keskittyy Aramikseen ja hänen suunnitelmiinsa Ranskan ja sen kruunun hyväksi. Tässä paljastetaan miten Aramiksen onnistui vapauttaa vanki numero 2 ja mitä tämän nuoren miehen oli tarkoitus oikein tehdä. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan tunnu menevän kuin elokuvissa, vaan saamme huomata, että joidenkin kunniallisuus menee ylitse muiden…
Hopealautanen (s.184) selvittää kuninkaan vaihdon paljastumisen ja sen jälkiseuraamuksia. Se johdattaa Raoulin ja Athoksen tuon kruununsalaisuuden jäljille, josta toiset olivat jo enemmän tai vähemmän selvillä. Näitä kahta se ei kuitenkaan juuri koske, muutoin kuin että d’Artagnan pelastaa heidän henkensä oveluutensa ansiosta. Raoul siirtyykin varsin pian sotaretkelle Afrikkaan Beaufortin adjutanttina. Lopulta d’Artagnan joutuu kuninkaan käskystä miltei taisteluun Belle-Islelle paenneita Aramista ja Porthosta vastaan.
Kuoleman enkeli (s.185) viitannee moneen eritahoon. Lopun lähestyessä saamme heittää hyvästit useammallekin rakkaalle ystävälle. Yksi toisensa jälkeen he sortuvat joko mahdottoman tehtävän edessä, suuressa murheessa tai sotakentällä. Mutta ainakin Ranska säilytti mahtinsa ja oikean kuninkaansa.
En ollut ennen lukenut näitä muskettisoturien seikkailuja. Nähnyt vain elokuvia, jotka todella ovat hyvin kaukana kirjan todellisesta maailmasta. Itse niin mielelläni antaisin prinssi Filipin päätyä hallitsemaan veljensä sijasta, onhan se niin kovin paljon romanttisempaa kuin totuus. Sen sijaan kirjaan sivujuoneksi ängetty rakkausjuttu Ludvigin ja Louisen välillä on ärsyttävä. Samoin Raoulin ”hän on elämäni rakkaus, enkä halua elää ilman häntä” –mentaliteetti. Näköjään jo tuohon aikaan kirjoitettiin moisia elämää suurempia rakkaustarinoita, joskaan ei ihan samaan tapaan kuin nykyään. En kyllä yleensä pidä niistä nykyisistäkään.
Dumas’in tuttuun tyyliin tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Joskus miltei jopa liiankin vauhdikkaasti. Välillä tuntui, ettei oikein kestänyt mukana kaikessa mitä tapahtui ja miksi. Ihmiset vaihtoivat puolia ja toimivat välillä lähes ristiriitaisesti. Ainakin Ludvig-kuningas olisi hyvinkin voinut vaihtua veljeensä. Niin monta kertaa hänen luonteensa muuttui kirjan aikana.
Lämpimästi suosittelen kuitenkin tutustumaan tähänkin teokseen sen lämminhenkisyyden takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti