Alkuteos: My name is Lucy Barton (2016)
Kääntäjä: Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto
Ilmestymisaika: 2019 (ko.painos)
Kesto: 3h 50min
Kustantaja: Tammi
ISBN: 9789520410919
Muoto: e-äänikirja (BookBeat)
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäni tylsä (10/50)
Sopisi lukuhaasteeseen 2022 ainakin: 11, 27, 38 ja 43
*Menestyskirjailijan odotettu romaani vihdoin suomeksi!
Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton osuu äidin ja tyttären suhteen ytimeen alicemunromaisella tarkkuudella.
Romaanin päähenkilö Lucy Barton toipuu newyorkilaisessa sairaalassa pitkään. Vakava ja mietteliäs Lucy kaipaa perhettään, mutta aviomies ei pidä sairaaloista eikä ehdi viikkoihin paikalle. Sen sijaan eräänä päivänä sairaalasängyn vieressä istuu Lucyn äiti. He eivät ole tavanneet vuosiin, ja menneisyydessä on paljon sellaista, mitä ei voi sanoa ääneen. Niinpä he puhuvat muista asioista, ja niiden tarinoiden välistä lukija näkee Lucyn ankeaan lapuuteen köyhässä ohiolaisessa kylässä. Äidin ja aikuisen tyttären välillä on jännitteitä mutta myös rakkautta, jota ei voi tavallisin keinoin ilmaista. Elizabeth Strout kertoo Lucy Bartonin tarinan vaatimattomista oloista newyorkilaiseksi kirjailijaksi kirkkaalla niukalla tyylillä, joka paljastaa enemmän kuin peittää.
Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta tehtiin myös menestynyt televisiosarja. Nimeni on Lucy Barton nousi The New York Timesin bestsellerlistan kärkeen vuonna 2016, Strout on syntyisin Mainesta ja hän on koulutukseltaan juristi.*
Tavallaan ymmärrän miksi Stroutia kehutaan. Tavallaan taas en. Hän osaa kyllä käyttää sanoja ja punoa kertomukseen hienoja yksityiskohtia. Mutta… Minun makuuni ainakin Nimeni on Lucy Barton oli aika tylsä. Se maalaa esiin yhden elämäntarinan, kuvaa elettyä aikaa ja ihmisten välisiä suhteita. Siinä on lämpöä ja herkkyyttä, tunnelmaa. Samalla se on kuitenkin aavistuksen pitkäveteinen. Tulee tunne, että näitä on jo nähty aika monta muutakin. Minä en tavoittanut tarinasta syvempää sävyä. Lukihan/kuuntelihan sen kyllä, mutta suuria tunteita ei herännyt.
Itse kuuntelin kirjan. Ehkä se vaikutti kokemukseen, sillä Manto lukee jokseenkin hitaalla poljennolla ja hänen äänensä on ehkä aavistuksen unettava. Näin verkkaisesti etenevän kirjan ollessa kyseessä, se ei ainakaan auta keskittymisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti