Alkuteos: Murder in the Cathedral (1935)
Suomentaja: Pertti Nieminen
Ilmestymisaika: 1985 (ko.painos)
Sivumäärä: 75
Kustantaja: Otava
ISBN: 951-1-08320-1
Muoto: Nid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2016: 12. Näytelmä (11/50)
*Thomas Stearns Eliot, 1888-1965, toteutti Englannissa kauan odotetun runouden uudistuksen 1900-luvun alussa. Hän oli syntynyt Yhdysvalloissa, mutta suuntautui jo varhain Eurooppaan, sai tohtorin arvon Harvardissa ja asettui pysyvästi asumaan Englantiin, missä hän toimi kirjailijanuransa ohella muun muassa opettajana, pankkivirkailijana, toimittajana ja kustannusliikkeen johtajana. Vuonna 1948 hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuudenpalkinto.
Runous oli T.S. Eliotille läheisin keino tulkita sisäisiä tapahtumia ja ympäröivää maailmaa. Autio maa, 1922, merkitsi englantilaiselle lyriikalle romantiikan loppua ja avasi tien modernille runoudelle.
Eliotin tuotannossa ei voida erottaa toisistaan runoa ja näytelmää: hänen säkeensä on vapaa, lähellä puhekieltä, ja monet hänen runonsa ovat dramaattisia, suorastaan teatraalisia. Vuonna 1935 kirjoitettu Murha katedraalissa oli vasta hänen kolmas näytelmänsä, mutta se mullisti käsityksiä teatterista. Aihe on historiallinen, osittain antiikista. Näytelmä tapahtuu arkkipiispa Tuomas Becketin talossa ja tuomiokirkossa joulukuussa 1170. Se tuo loistavasti esiin Eliotin kyvyn esittää ajatuksiaan käyttämällä samaan aikaan sekä ajankohtaisia, arkipäiväisiä että ikuisia aiheita. Vaikka Eliotin runonäytelmät eivät aina saavuttaneet kritiikin tai yleisön suosiota, ne osoittivat, että jälkittelemättä Shakespearea on täysin mahdollista luoda teatteria, joka perinteisen proosan asemasta saa voimansa runon hengestä.*
Runonäytelmä on minusta oiva sana kuvaamaan Eliotin tyyliä tässä näytelmässä. Tekstissä on nimittäin samaa vapaata pontta kuin mitä on hänen runoissaan ja teksti ei ole siksi niin suoraan helposti ymmärrettävissä kuin mitä näytelmissä ehkä yleensä on. Tämän näytelmän tekstiin pitää paneutua vähän enemmän, jotta ymmärtää sen hienoudesta edes osan.
Minun suosikki osiani näytelmässä ovat kuoron osuudet. Niissä on hienosti kerrottu elämästä, kuolemasta ja ihmisten ajatuksista ylipäätään. Ne kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja maalaavat katsojalle/lukijalle näytelmän sielun. Tuomaan, pappien, kiusaajien ja ritareiden puheet taas ovat enemmänkin runomuotoon puettua politiikkaa ja taktikointia ja siksikin vähän vaikeatajuisempia. Hienoa kieltä kaikesta huolimatta luvassa. Joskin itse näytelmässä ei juuri tunnu tapahtuvan mitään sen mielenkiintoisempaa.
Kielellisen fiilistelyn ystäville, ei niille, jotka oikeasti odottavat murhaa ja muuta jännittävää. Etenkin kun näytelmän nimeen päässyt murhakin tapahtuu vasta aivan lopussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti