Taru & Tarmo Väyrynen: Tuulen tavoittelua

Alkuteos: Tuulen tavoittelua (2000)

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 230

Kustantaja: e-kirja omakustanteena

ISBN: 978-952-68503-1-3

Muoto: e-kirja (EPUB)

Sarjamerkintä: Vuorileijonan varjo #6

Peukku: q^^

Huom: alkujaan sarja oli trilogia, joka on sittemmin laajentunut

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 12, 21, 31, 39 ja 47

*Sisarukset Enetta ja Amina kaapataan Hopeavuorelle, itseään yli-ihmisinä pitävien puhtaiden valtakuntaan. Dotar soluttautuu näyttelijäseurueen mukana Hopeavuorelle pelastaakseen tytöt.*

Tuulen tavoittelua on kirja, joka sitoo tapahtumia yhteen. Se, kuten Jääsilmä ja Tulisydän on itsenäinen teos, mutta kirjan loppu kokoaa yhteen sen ja nuo kaksi aikaisempaa osaa. Näin lukija pääsee kunnolla kärryille siitä, mitä milloinkin tapahtui ja missä päin. Tämä on ainakin minusta mieluista, sillä aina välillä lukiessa unohtaa sen, että muuallakin maailmassa tapahtuu ja että kaikki tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Ainakin jotenkin. Siksi näen itse nämä kolme kirjaa eräänlaisena kokonaisuutena.

Enetta ja Amina, sekä heidän veljensä Nomi ovat sankareiden uutta polvea. Nuoria, jotka ovat kasvaneet rakastavassa ympäristössä kukin omanlaisikseen. Tuulen tavoittelua puhuukin sen puolesta, että vaikka elinympäristömme vaikuttaa meihin voimakkaastikin, on jokainen silti oma yksilönsä ja ihmisten välillä on eroja vaikka he kuuluisivat samaan kansaan. Perustekijät ovat samat, mutta ihminen silti itse voi tehdä valintoja ja päätöksiä, jotka tekevät hänestä juuri itsensä. Kirja puolustaa ihmisen oikeutta olla oma itsensä ja uskoa unelmiinsa. Tätä kirjan nimikin voimakkaasti symboloi, sillä joskus unelmat ovat kuin tuuli, jota koetamme ottaa kiinni.

Onneksi kirjassa on mukana myös vanhoja tuttuja hahmoja. Dotar on edelleen yksi suosikeistani, mutta minusta on myös mielenkiintoista oppia lisää nuoresta Vasamasta ja hänen menneisyydestään. Myös Kirran vaiheet kiinnostavat minua, sillä tämä nuori ja älykäs nainen on mielenkiintoinen. Enetta ja Amina taas jäävät minulle harvinaisen etäisiksi kaikesta huolimatta. Vasta lähempänä loppua aloin itse kiinnostumaan Aminasta ja tämän tulevaisuudesta, joka vaikuttaa ilmeisen mielenkiintoiselta. Enettalle ehkä olisin toivonut jotain... parempaako? Hänhän kuitenkin löysi myös oman paikkansa ja tiensä ja on itse onnellinen. Eikö se jo riitä? Että itse on onnellinen ja tyytyväinen ja tietää mitä haluaa? Siinä on monelle tavoittelemista.

F. H. Burnett: Salainen puutarha

Alkuteos: The Secret Garden (1911)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Ilmestymisaika: 2006 (ko.painos)

Sivumäärä: 234

Kustantaja: Art House

ISBN: 951-884-419-4

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 23. Käännöskirja (19/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 15, 20, 34, 37, 47 ja 50

*Kun orvoksi jäänyt Mary Lennox lähetetään sukulaisten luo syrjäiseen Misselthwaiten kartanoon hänellä ei ole siellä yhtään ystävää. Vähitellen hän kuitenkin saa uusia ystäviä itselleen ja löytää tien salaiseen puutarhaan, minne häntä on kielletty ehdottomasti menemästä. Siellä Marylle ja hänen kumppaneilleen avautuu uusi, ihmeellinen maailma.

Salainen puutarha on kiehtonut useita sukupolvia ja se ilmestyy nyt uutena, täydellisenä suomennoksena.*

Ihmettelen, miten tämän kirjan on onnistunut lumota useita sukupolvia. Tai sitten ajat vain ovat alkaneet muuttua ja itse olin jo liian vanha ymmärtämään sen lumon täydessä voimassaan.

Kirjan kieli on suoraa ja peittelemätöntä. Asiat ilmaistaan rehellisesti, eikä ilmaisu jätä juuri arvailun varaa. Eikä kenelläkään tunnu olevan suuria peiteltyjä salaisuuksia. Paitsi ne, joista herra Craven on visusti kieltänyt puhumasta. Mutta muuten kaikki kirjan henkilöt ilmestävät sitä samaa rehellisyyttä ja suoruutta, jota on käytetty koko tekstissä. Kielen hauskuus ilmenee kuitenkin henkilöiden puheessa, sillä murre-erot on tuotu esiin. Ihmisten puheet erottavat sen, kuka on kukin ja miten he suhtautuvat maailmaan. Äkkiseltään sanoisin, että kirjan mukaan murteita puhuvat ihmiset ovat terveempiä ja iloisempia kuin ne, jotka pidättäytyvät kirjakielessä.

Entäpä sitten kirjan henkilöt. Äkäinen pieni tyttö, joka joutuu vieraaseen ympäristöön ja kuin ihmeen kautta alkaa muuttua vähitellen oikeaksi lapseksi. Äkäinen pieni poika, joka niin ikään törmättyään jo vähän kiltimmäksi muuttuneeseen äkäiseen pieneen tyttöön, alkaa muuttua kiltimmäksi ja saada elämäniloaan takaisin. Joukko palvelijoita, jotka pelkäävät isäntäänsä ja kiukkuista pikkupoikaa. Ja sitten iloisia maalaisia, joilla on “taikuutta” veressään. Perusolemukseltaan kaikki ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Yksioikoisia. Eikä noiden lasten onnistuisi oikeasti säilyttää salaisuuksia ollenkaan. He ovat aivan liian ilmeisiä. Pitäydynkin ajatuksessa, että kyllä ainakin puutarhuri Ben oli pitempäänkin tietoinen asioista, mutta antoi lasten vain olla rauhassa.

Kirjan perusidea tuntuu olevan se, että lasten tulee leikkiä ikäistensä seurassa ja olla paljon ulkona. Näin heille tulee nälkä ja he syövät ja tulevat terveiksi ja sopivan pulskiksi. Oman ikäinen seura on tärkeää, sillä se kehittää sosiaalisia taitoja ja mielikuvitusta. Samalla lapset oppivat toisiltaan monia hyödyllisiä taitoja ja pysyvät poissa pahanteosta. Näiltä osin ymmärrän siis sen, miksi kirja on ihastuttanut. Sehän on pieni kasvatusopas, joka on piilotettu tarinan muotoon. Mutta kuten sanoin, ehkä itse olin jo hivenen liian vanha nauttimaan sen salaisuuksista.

Charles Osborne (Agatha Christien näytelmästä): Seitti

Alkuteos: Spider’s Web (1954 näytelmä, 2000 sovitus)

Suomentaja: Kirsti Kattelus

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 206

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-25616-1

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

Huom: sovitettu Agatha Christien näytelmästä

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 9, 23, 24, 34 ja 47

*Diplomaatinrouva Clarissa Hailsham-Brownilla on ongelma: tapahtumat ovat ryöstäytyneet käsistä, ja niinpä hänen olohuoneessaan lojuu miehen ruumis. Siitä hänen on päästävä eroon ja äkkiä sittenkin, sillä aviomiehen on määrä tuoda vieraaksi tärkeä poliitikko. Ovela suunnitelma punotaan kaiken peittämiseksi, mutta yllätykset eivät suinkaan lopu tähän.

Seitti on kolmas Agatha Christien jännitysnäytelmä, joka on sovitettu romaaniksi.*

Tämä sovitus on minusta oikein onnistunut. Tapahtumat ovat näytelmämäisen tiiviisti paketissa, jännitys on koko ajan yllä ja tarjolla on kutkuttavia yllätyksiä ja huumoriakin. Hahmot ovat kiinnostavia ja heidän luonteistaan saa nopeasti kiinni. Heissä on eloa ja eroa, joka on selvästi peräisin näyttämöversiosta. Hyvä niin. He eivät ole liian monimutkaisia.

Pidin tästä sovituksesta. Se on mielestäni hyvin onnistunut, vaikka joissain kohdissa onkin havaittavissa pienoista kankeutta. Aivan kuin kaikki kohdat eivät olisi taipuneet yhtä sujuvasti kirjalliseen muotoon. Kaikin puolin kuitenkin oikein mukavaa luettavaa, jonka ahmaisee miltei yhdeltä istumalta.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Alkuteos: Teemestarin kirja (2012)

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 329

Kustantaja: Teos

ISBN: 978-951-851-629-6

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 29. Päähenkilö osaa jotain, mitä haluan oppia (18/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 15, 17, 20, 34, 42, 45, 47 ja 50

*Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon.*

Teemestarin kirja on teos, joka jakaa mieleni kahtaalle. Pidän sen kielestä ja juonesta, mutta silti siitä jää puuttumaan jotain.

Itäranta on kehittänyt kiintoisan tulevaisuuden maailman. Vesi on arvokasta, sillä on sattunut jotain, joka on ilmeisesti saanut meret työntymään sisämaahan ja makea vesi on miltei kokonaan kadonnut. Teknologia on muuttunut, nykyisiä laitteita ei enää ole eikä jätekasoista löytyvistä tavaroista voi aina päätellä mitä niillä on ennen tehty. Ihmisten elämän arvojärjestys on muuttunut ja he ovat valmiita epätoivoisiinkin tekoihin selvitäkseen elossa tuossa karussa ja julmassa maailmassa. Tätä tulevaisuutta hieman haittaa se, ettei siinä tarkkaan määritellä sitä, koska se oikein on. Tapahtumat voivat olla 50 vuoden kuluttua tai vaikka 500 vuoden kuluttua. Se, että edes jotenkuten korjattavissa olevia kasettisoittimia ja VHS-kasetteja vielä löytyy, viittaa tietysti lähempään tulevaisuuteen…

Kirjan tärkeät henkilöt jäävät varsin vähäiselle tuntemukselle. Heistä kerrotaan vain minimimäärä. Oikeastaan pelkkä nimi ja joissain paikoissa joutuu jopa sukupuolta arvailemaan. Näin on myös kertojahahmon Norian kohdalla. Menee varsin pitkään, ennen kuin hän varmistuu nuoreksi naiseksi, jonka murheet ovat aivan toisenlaisia kuin hänen ikäisillään yleensä. Tämä hahmojen etäiseksi jättäminen ei hirvittävästi haittaa. Paitsi ehkä siinä suhteessa, että heidän kohtaloidensa suhteen jää jokseenkin piittaamattomaksi. Heistä kenestäkään ei oikein tahdo saada otetta.

Suurimman puutteen aiheuttaa minusta kuitenkin kirjan juoni. Noria ja muut kamppailevat vähenevien vesivarantojen maailmassa ja koettavat pärjätä armeijan hönkiessä niskaan ja etsiessä vesirikollisia. Samaan aikaan teemestarien salaisuuksia on säilytettävä ja perinnettä kuljetettava eteenpäin. Norian kertomat tapahtumat laittavat lukijan epäilemään miltei kaikkien kanssaihmisten vilpittömyyttä. Julmassa maailmassa ei ole varaa olla liian hellämielinen.

Juonessa on myös se huono puoli, että se odotuttaa. Itselläni ainakin oli koko lukemisen ajan sellainen tunne, että odotin ja odotin, koska kirja oikein alkaa. Kaikki Teemestarin kirjan tapahtumat tuntuivat kuin yhdeltä pitkältä prologilta joka ei vain koskaan päättynyt. Oletin, että ehkä suuri etsintäretki olisi voinut olla kirjan todellinen tapahtuma tai joku isompi konflikti, mutta mitään ei koskaan tullutkaan. Lopulta kirjan tarina jää jotenkin unenomaiseksi ja ajatuksia herättäväksi saduksi, jota ei ehkä koskaan ole ollut eikä toivottavasti koskaan tule olemaankaan.

Itärannan käyttämä kieli on kaunista ja luettavaa. Tekstiä lukee mielellään ja maailman kiintoisuus pitää mielenkiintoa yllä. Itse pidin myös kirjan suhtautumisesta teeseremoniaan, joka on kaunis ja ihmeellinen kokemus. Itärannan on onnistunut punoa se hyvin osaksi tätä uudenlaista maisemaa ja tulevaisuuden Suomeen. Kaiken kaikkiaan siis luettava kirja, joka on kyllä kehunsa ansainnut.

Kim Edwards: Unien järvi

Alkuteos: The Lake of Dreams (2011)

Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings

Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)

Sivumäärä: 461

Kustantaja: Bazar

ISBN: 978-952-5637-85-4

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 15, 23, 26 ja 47

*Synkimpiä salaisuuksia ovat ne, jotka piilotamme itseltämme…

Lucy Jarrettin elämä on käänneköhdassa. Asuttuaan vuosia Aasiassa hän palaa kotiinsa Unien Järvelle New Yorkin osavaltion pohjoisosiin, ja kipeät muistot isän kuolemasta palaavat välttämättä mieleen. Eräänä unettomana yönä hän löytää vanhasta kotitalostaan kirjeitä ja esineitä, joista yllättäen alkaa paljastua suvun vaiettu historia. Vaikka muu perhe haluaisi antaa menneisyyden olla, Lucy aikoo selvittää tarinat pohjia myöten. Mitä enemmän hän saa selville, sitä enemmän tarinat saavat hänet pohtimaan omia valintojaan.

Kotiseudulleen on palannut myös Keegan Fall, menestynyt lasitaiteilija, jonka kanssa Lucy koki intohimoisen ensirakkauden. Odottamatta Lucyn tunteet kasvavat voimakkaasti Keegania kohtaan.

Unien järvi on intensiivinen kertomus perhesiteistä, menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista sekä menneisyyden vaikutuksesta. Edward punoo kiehtovan kertomuksen, jossa yhdistyy runollisen kaunis ilmaisu ja taiturimainen tarinankerronta.*

Takakansi vihjailee paljon enemmän ja paljon suurempaa kuin mihin kirjan sisältö yltää. Lycy kyllä kulkee kiintoisan tien jäljittäessään sukunsa vanhoja juuria ja menneisyyttä, joka liittyy yllättävillä tavoilla naisten oikeuksiin äänestää. Mukana on perheen sisäisiä ristiriitoja, kiistoja vuosienkin takaa ja väärinkäsityksiä, jotka hankaloittavat elämää. Lähes jokaisella tuntuu olevan omanlaisensa painolasti kannettavanaan. Sen sijaan mitään suurta “uutta” romanssia Lucyn ja Keeganin välillä on turha odottaa. Tuo juonenkäänne tuntuu vähän väkisellä mukaan ängetyltä…

En oikein pitänyt kirjan tyylistäkään. Teksti eteni jotenkin tahmaisen tuntuisesti, hitaasti ja pysähteli kummallisiin asioihin. Kirjassa kyllä on kauniita ilmaisuja ja kielikuvia, mutta tapahtumat junnaavat eteenpäin eivätkä henkilöhahmot oikein jaksa kiinnostaa.

Taru & Tarmo Väyrynen: Tulisydän

Alkuteos: Tulisydän (1999)

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 286

Kustantaja: omakustanne

ISBN: 978-952-68503-0-6

Muoto: e-kirja (EPUB)

Sarjamerkintä: Vuorileijonan varjo #5

Peukku: ^^b

Huom: Alkujaan sarja oli trilogia, mutta on sittemmin laajentunut

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 12, 21, 31, 39, 44 ja 47

*Kratossa on nälänhätä, ja nuori klaanipäällikkö Ake yrittää pitää kapinoivaa kansaa rauhallisena. Metallin jumalan ylipappi Dotar lähtee vaaralliselle matkalle ja saa hankittua kansalle leipäviljaa. Matkalla Dotar miettii elämäänsä ja päätyy luopumaan asemastaan ja vallastaan.*

Tulisydän kuuluu yksiin sarjan lempikirjoistani. Kuului jo silloin aikoinaan ja kuuluu edelleen. Sen sävy on paljon vakavampi ja jopa tummempi kuin mitä alkuperäisessä trilogiassa tai Jääsilmässä. Lisäksi kirjan hahmot ovat enemmän minun mieleeni.

Tulisydämen sankari on Dotar, joka joutuu erinäisten tapahtumien kautta kohtaamaan itsensä ja harkitsemaan sitä, mitä haluaa elämältä. Se on voimakas matka ihmisyyteen ja oman tien ja paikan löytämiseen, itsensä hyväksymiseen. Dotar on lisäksi hahmona mielenkiintoinen ja monitahoihen. Pidän hänen kamppailustaan ja halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi.

Aikaisemmista kirjoista mukana ovat myös Ake ja Malee, heidän kasvava lapsikatraansa, Kouda ja Liton nuori Tardo. Emmekä saa unohtaa sokeaa Leonia, joka todella saa pistettyä itsensä moneen soppaan. Mukaan tulee myös monia muita kiintoisia henkilöitä, jotka saavat kamppailla vaikeiden olojen ja itsensä kanssa. Uskonkin, että lähes jokainen löytää kirjan hahmoista jonkun, johon samaistua edes vähäsen.

Kirjan juoni on poliittisempi ja syvempi kuin monessa muussa sarjan tähänastisista osista. Vaikeat olot ovat asettaneet ihmiset pahaan asemaan ja valtaa tavoittelee useampi kuin yksi henkilö. Kiperissä oloissa on vaikea toimia oikein, mutta onneksi Koora on ohjaamassa ihmisiä. Ainakin, jos ihmiset osaisivat kuunnella.

Vaikka Väyryset ovat jo aikaisemmissa osissa tutustuttaneet lukijansa Kooraan, vasta Tulisydän todella avaa minulle sen, mistä on kyse. Vaikka olisit tehnyt pahaa, kuuluu sinulle silti anteeksianto, sillä et voi mitään sille mitä olet. Ihminen voi vain koettaa elää parhaansa mukaan ja tavoitella sitä, minkä näkee ja kokee oikeaksi ja hyväksi.

Hyvää ja ajatuksia herättävää nuorten fantasiaa, jossa ei räiskitä todellakaan magialla ja vaan keskitytään enemmän elämän perusasioihin ja syvempiin mysteereihin. Osittain jopa ihmisyyden ja inhimillisyyden kysymyksiin. Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta eniten tästäkin saa irti kun lukee kirjat sarjana.

Ja tosiaan, kerrankaan minua ei ärsyttänyt se, että kaikki ihmiset kirjoissa pitää parittaa jollekulle. Tästä kirjasta löytyy yksi ehdottomista lempi pareistani koko sarjassa!

Ann Brashares: My name is Memory

Alkuteos: My name is Memory (2010)

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 403

Kustantaja: Hodder

ISBN: 978-0-340-95377-8

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 10, 18, 34 ja 47

*Daniel tells me that he’s always loved me. That I feel the same. That I always have.

He says he is always searching for me. Not just in this life, but in my last life, and all my lives before. Always hoping that one day I will remember.

But it is only he that carries the memory of our love.

I know that finding true love is never easy. But I hope your own quest ends happily.

I hope you never have to face the heartbreak that inevitably awaits us.

This is our extraordinary, unforgettable story.*

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Sielut syntyvät uudelleen, etsivät niitä, joiden kanssa ovat olleet hyvissä väleissä ja karttavat niitä, joiden kanssa on ollut kahnauksia. Heidän pelkonsa ja toiveensa heijastavat jotenkin menneitä elämiä. He muistavat siis alitajuisesti edelliset elämänsä, mutta eivät muista todella. Osa elää monia elämiä, osa vain yhden. Mutta he eivät muista. Paitsi, että hyvin pieni osa muistaa. Sellaiset poikkeustapaukset kuin Daniel.

Daniel, joka ei osaa päästää muistoistaan irti. Hän muistaa jokaisen elämänsä, mutta tuntuu kuitenkin elävän vain yhtä ja samaa. Etsien ja odottaen. Ja lopulta todella unohtaen elää uusia elämiään. Hän elää vain muistolle…

Lucy on tarinan toinen puoli. Nainen, joka on elänyt monesti, mutta ei muista eläneensä. Hän on tavannut Danielin muutamia kertoja ja jopa joskus rakastanutkin tätä. Ja hänellä on omat nuoren amerikkalaisen naisen ongelmansa…. Etenkin kun menneisyydestä, tässä tapauksessa edellisten elämien menneisyydestä, tulee lisää ongelmia sotkemaan tämän parin kuvioita…

Kaiken kaikkiaan ihana idea. Etsiä rakkauta ja anteeksiantoa vuosisata vuosisadan jälkeen. Mutta ei ihminen silti saisi unohtaa elää. Toivon, että Lucyn todella onnistuu opettaa tämä Danielille. Sillä vaikka voi muistaa, voi silti elää täysillä ja rakastaa enemmän. Lucyn kasvu ihmisenä tarinan edetessä on hienoa seurattavaa, Daniel vaikuttaa aluksi todella hienolta tyypiltä, mutta kun alkaa tajuamaan miten paikalleen pysähtynyt hän lopulta onkaan… Silloin laskevat pisteet. Myös kirjaan ämpätty pakollinen “vaara menneisyydestä” tuntui melkoisen turhalta ja keinotekoiselta. Samoin kuin kirjan loppu, joka osaltaan jää avoimeksi, mutta johdattaa silti lukijan tietoisesti kohti tiettyä loppuratkaisua.

Kevyttä, ehkä vähän “hömppää”, mutta ainakin se sai minut irti stressistä.