Alkuteos: The Dovekeepers (2011)
Suomentaja: Raimo Salminen
Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)
Sivumäärä: 624
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9461-5
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani (13/50)
Lukulistalta: 7
*Jaelin äiti kuoli synnytyksessä, eikä hänen isänsä antanut sitä koskaan tytölle anteeksi. Leipurin vaimo Revka joutui katsomaan, kun roomalaiset sotilaat surmasivat raa’asti hänen tyttärensä. Urhea Aziza olisi voinut olla kaunis nainen mutta ryhtyi sen sijaan pojaksi, soturiksi. Aleksandriassa syntynyt Sira tuntee muinaisen magian ja lääketieteen salat, mutta kohtaloaan hän ei voi muuttaa. Näiden neljän rohkean juutalaisnaisen elämät kytkeytyvät toisiinsa roomalaisten piirityksen epätoivoisina aikoina. He kaikki ovat kyyhkystenhoitajia Masadan linnoituksessa, ja kukin heistä kätkee sydämeensä suuren salaisuuden: keitä he ovat, mistä he tulevat, ketä he rakastavat.
Naisten tarinat ovat historiamme kuluessa usein jääneet kirjoittamatta. Alice Hoffman antaa tosiasioihin pohjautuvalla historiallisella romaanillaan äänen niille, jotka ovat pysyneet vaiti niin kauan - äideille, tyttärille, vaimoille. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuva Aavikon kyyhkyset on väkevä kertomus sitkeydestä, uhrautumisesta ja rakastamisesta sekä kunnianosoitus kaikille, jotka ovat onnistuneet säilyttämään elämänvoimansa miltei ylivoimaisten vastoinkäymisten keskellä.*
Tämä kirja on melkoisen kaukana omalta mukavuusalueeltani. Epäilen, olisinko tarttunut siihen jollei eräs ystäväni olisi sitä luettavaksi ehdotellut.
Kirja on massiivinen ja minusta raskas lukea. Aihe ei ole helppo. Naisen elämää ja murhetta sodan keskellä kulttuurissa, jossa naisten asema ei ole helppo. Juutalaisuus uskontona on aika ankara ja asettaa naisille omat vaatimuksensa “epäpuhtaina”. Saatikka kun siihen isketään mukaan vielä sota ja sen mukanaan tuomat julmuudet ja väärät teot. Tähän kun lisätään se, että kirja on kerrottu neljän eri naisen näkökulmasta ja minä-kertojaa hyödyntäen, niin päästään jo todella syvälle. Minä-kertoja lähes paiskaa naisten elämän lukijan kasvoille. Eikä se elämä ole kaunista tai helppoa.
En ole itse koskaan ollut minä-kertojan ystävä. Yleensä tätä kertojamuotoa kun tunnutaan käyttävän kevyissä ja tunteikkaissa romaaneissa. Nyt se tuo kaiken lähes piinaavan lähelle. Kerronta on hyvää ja lukija pääsee hahmoihin sisälle. Ainakin vähitellen. Toinen nainen kun jatkaa siitä, mihin ensimmäinen lopettaa. Ja sitten opitaankin jotain uutta jopa äskeisestä kertojasta. Naiset eivät paljasta koko minuuttaan suoraan ja uskon, että ratkaisematta jäi vielä monia salaisuuksia. Vaikka kukin kertoja eroaakin toisista taustaltaan ja kerrontatyyliltään, en siltikään saa itseäni pitämään minä-kertojasta. En sitten millään.
Vaikuttava, mutta raskas teos. Suosittelen ottamaan jotain keveämpää ja iloisempaa lukukaveriksi. Ja jos mahdollista, niin jollain toisella kannella. Minua kyseinen kansi ainakin alkoi jo loppua kohti todella ahdistamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti