Micael Dahlén: Ihmispedot

Alkuteos: Monster (2011)

Suomentaja: Tuija Tuomaala

Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)

Sivumäärä: 161

Kustantaja: Atena

ISBN: 978-951-796-877-5

Muoto: e-kirja (EPUB)

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 11, 15, 23, 36 ja 47

*Viisi murhaajaa. Viisi ihmispetoa. Ja professori, joka on tavannut heidät. Ihmispedot kertoo viiden maailmankuulun murhaajan tarinan: Charles Manson kokosi ympärilleen Perheen ja johti brutaaleja teurastuksia, Dorothea Puente murhasi vanhuksia ja hautasi heidät pihansa luutarhaan. Issei Sagawa järjesti kannibaali-illallisen Pariisissa. Wayne Lo hyökkäsi kouluun Massachusettsissa, ja tanskalainen Peter Lundin katkaisi äitinsä niskan paljain käsin. Dahlén on haastatellut jokaista heistä. Murhaajien tarinat ovat erilaisia, mutta ne ovat johtaneet samaan lopputulokseen: tuntemattomista tuli superjulkkiksia, houkuttelevia aviopuolisoehdokkaita ja rahantekokoneita. Mitä jos murhaaminen onkin helpoin tie menestykseen? Miksi väkivalta kiehtoo meitä loputtomasti? Keistä ylipäätään tulee ihmispetoja? Micael Dahlén (s. 1973) on Tukholman kauppa-korkeakoulun professori, kansainvälisesti tunnettu luennoitsija ja tietokirjailija. Nyt hän tekee kuitenkin uuden aluevaltauksen. Ihmispedot on vaikuttava kirja tosielämän rikoksista. Teos ilmestyi Ruotsissa jouluna 2011 ja nousi suoraan myydyimpien kirjojen listalle.*

Tämä teos herättää ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisyyttä ja sitä, miten me oikeastaan suhtaudummekaan murhiin ja muuhun väkivaltaisuuteen maailmassamme. Se on muistelman ja tutkielman sekoitus, sillä kirjoittaja kertoo kohtaamisistaan noiden viiden ihmispedon kanssa ja heidän puheistaan. Loppuun hän on vielä lisännyt muutaman luvun siitä, miten nykymaailma suhtautuu miltei fanittavasti murhaajiin ja esittää muutaman mielenkiintoisen tekemänsä tutkimuksen tuloksia. Jännittävää ajatella, että murha on nykypäivänä eräänlainen statussymboli.

Kirja on kerrottu professorin omasta näkökulmasta. Hän sotkee teksteissä tapaamisia, että muistoja ja ajatuksia. Se voi olla lukijalle hivenen haastavaa. Ainakin itse koin tekstin lukemisen ja tapahtumissa perillä pysymisen hankalahkona vaikka aihe onkin mielenkiintoinen. Tosin minun kohdallani asiaan voi vaikuttaa se, että nämä ihmispedot ovat minulle vain nimiä paperilla (tai sähköisessä muodossa). Heidän hirmutekonsa nimittäin ovat sattuneet aikana, jolloin minua ei vielä ollut olemassa tai Wayne Lon tapauksessa kun olin vielä hyvin pieni. Nimet yksistään eivät merkinneet minulle mitään, enkä oikeastaan ole tainnut koskaan kuullakaan kenestäkään. Ehkä Masonia lukuunottamatta. Tunnustankin, että sorruin googlaamaan kunkin näistä murhaajista, minkä jälkeen asioissa oli helpompi kestää mukana.

Kieltämättä mielenkiintoinen teos, joka on helppo lukaista parilla istumalla. Pidin luvuista, joissa murhaajat kohdattiin, vaikka ne olivatkin haasteellista luettavaa. Sen sijaan lopun muutamat pohdintaan keskittyvät luvut olivat hivenen tylsiä, vaikka periaatteessa tutkimusten aihe olikin mielenkiintoinen. Nähtävästi nimittäin se oletus, että joku on tehnyt murhan, tekee tästä heti selvästi mielenkiintoisemman persoonan… Mihin maailma onkaan menossa?

Sue Grafton: G niin kuin gangsteri

Alkuteos: G is for Gumshoe (1990)

Suomentaja: Annika Eräpuro

Ilmestymisaika: 1997 (ko.painos)

Sivumäärä: 297

Kustantaja: book studio

ISBN: 951-611-892-5

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Kinsey Millhone Aakkosmurhat #7

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos (27/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 18, 20, 23, 37 ja 47

*Kinsey Millhone on yksityisetsivä “jonka kanssa haluaisin viettää aikaani enemmänkin”, sanoo New York Timesin arvostelija. Kukapa ei… paitsi ne onnettomat, jotka epäiltyinä joutuvat hänen suurennuslasinsa alle. Maailman luetuin naispuolinen yksityisetsivä jatkaa seikkailujaan aurinkoisessa Kaliforniassa… joka samalla on varjoja täynnä.*

Tähän asti kesti “paastoni” Graftonin kirjoista. Kaikeksi onneksi tämänkertainen kirja ei herättänyt uusia vastareaktioita, joten ehkä tämä lukuprojekti etenee kohta lisääkin.

Tällä kertaa Kinsey lähtee etsimään asiakkaansa kadonnutta äitiä, mutta hänen oman elämänsä aikaisemmat teot asettavat aika vaarallisia sattumuksia hänen tielleen. Onneksi apu löytyy Robert Dietz -nimisen yksityisetsivän muodossa. Eikä tuo kadonneen äitimuorinkaan etsintä mene aivan suunnitellusti. Ainakaan sitten loppupeleissä, sillä perheen taustoista alkaa paljastumaan vaikka mitä…

Vähän vähemmän leppoista eloa on luvassa, hieman juhlia ja ehdottomasti jälleen jännittävä ja yllätyksekäs loppu. Mukava kun Kinseyn hahmoon pääsi taas vähän erilaisesta kulmasta sisälle.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)

Suomentaja: Maija Paavilainen

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 389

Kustantaja: Bazar

ISBN: 978-952-279-225-9

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Flavia de Luce #1

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 23, 24, 29, 34 ja 47

*Saammeko esitellä: Flavia se Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta… ette kyllä ikinä usko.

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen, on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.*

Pidin Viisikoista ja Neiti Marplet olen löytänyt vasta vähän vanhempana kirjojen kautta. Silti tämä ei oikein nappaa. Ei ainakaan tämä sarjan ensimmäinen osa.

Kirja on kirjoitettu hyvin. Se on oikein sujuvaa tekstiä ja sitä on helppo lukea. Tapahtumat etenevät kiintoisasti ja lukijalle on annettu hyvin vihjeitä tapauksen ratkaisua ajatellen. Tarjolla on hyviä vihjeitä, pieniä virhepäätelmiä ja runsaasti nippelitietoa kemiasta. Kemia onkin hauskinta, mitä kirjassa on. Siihen on tehty selvästi paljon pohjatyötä, että faktat ovat kohdillaan ja ne selitetään siten, että lukija pysyy perässä.

Vaikka tarina on kelvollinen ja tekstiä mukava lukea, ei Flavia itse onnistunut yhtä hyvin. 11-vuotias tyttö on ärsyttävä. Hän on pikkuvanha, mutta samalla toisaalta äärimmäisen lapsellinen joissain asioissa. Hän katselee maailmaa lapsen silmin ja siksi osa asioista aukenee hänelle erilailla kuin vanhemmalle lukijalle. Tämä on hyvä, mutta siitäkin huolimatta olen huomaavinani hahmossa ristiriitaisuuksia. Ehkä ne ovat ensimmäisen kirjan ongelmia ja tulevat häviämään sarjan myöhemmissä osissa…

Piiraan maku makea on erikoinen teos. On rohkeaa sijoittaa kirjan tapahtumia menneeseen ja asettaa päähenkilöksi pikkuvanha 11-vuotias tyttö. Osa kirjailijan ratkaisuista on myös kiintoisia. Ja sivuhenkilöiden elämä alkaa vähitellen kiinnostamaan. Pieniä palasia pudotellaan myös Flavian ja hänen perheenjäsentensä historiasta. Varsinkin kuollut äiti Harriet jäi kiinnostamaan minua, mutta hänestä ainakin tässä ensimmäisessä osassa kerrottiin vielä varsin vähän. Ehkä seuraavassa sitten? Jos sinne asti joskus pääsen.

Milena Parland & Alexander Reichstein: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

Alkuteos: När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land (2014)

Suomentaja: Susanna Hirvikorpi

Kuvittaja: Alexander Reichstein

Teksti: Milena Parland

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 247

Kustantaja: Schildts & Söderströms

ISBN: 978-951-52-3544-2

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta" (26/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 15, 17, 18, 22, 23, 38, 39 ja 47

*Tämä kirja vie sinut satujen kiehtovaan maailmaan. Jännittävät ja joskus hurjatkin tarinat ovat lähtöisin eri kulttuureista ympäri maailman - aivan kuten me suomalaisetkin. Tarinat muiden muassa Joukahaisesta, Hodja Nasraddinista ja Julmasta lohikäärmekuninkaasta sopivat kaikenikäisille lukuintoisille, niin itsekseen kuin ääneen luettavaksi.*

Tässä satukirjassa on useita satuja yhden sadun sisällä. Kehyskertomuksessa kirjan kirjoittaja kiertää ympäri Helsinkiä, kotikaupunkiaan etsimässä satuja. Aina kohdatessaan ihmisiä, hän pyytää heitä kertomaan itselleen sadun. Ja sitten nämä ihmiset kertovat hänelle sadun, jonka ovat kuulleet ja joka liittyy heidän kotimaahansa tai perheensä historiaan. Näin ollen kirjan aikana tulee luettua kauniita satuja ympäri maailman. Ja niitä kaikkia kerrotaan täällä pohjolassa nykyään.

Kehyskertomus avaa myös kunkin sadun historiaa hivenen. Näin ollen pieni nykypäivään sijoittuva pätkä ja siihen liittyvä satu kannattaakin lukea yhtenä kokonaisuutena. Tämä on helppoa, sillä yhdessäkään sadut eivät ole kovin pitkiä. Uskon niiden myös sisältönsä puolesta soveltuvan kaikenikäisille.

Kirjan kuvituksesta en sen sijaan pidä. Se on minusta jotenkin ahdistava. Kuviin on otettu erilaisia mattoja maailmalta ja niitä on sitten digitaalisesti muokattu ja niiden päälle on kuvitettu kirjan tarinoista kohtauksia. Jälki on melkoisen räikeä. Minun silmääni se ei nappaa.

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Alkuteos: Peril at End House (1932)

Suomentaja: O. A. Joutsen

Ilmestymisaika: 1973 (ko.painos)

Sivumäärä: 221

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-00095-7

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Hercule Poirot #6

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 23, 24, 32, 34, 37 ja 47

*Cornwallin rannikon kesä on lämmin ja terveellinen ansaittuun lepoon vetäytyneelle entiselle salapoliisille Hercule Poirot’lle. Yhtä terveellinen se ei ole Nick-tytölle, jota vastaan kolmen päivän aikana on tehty kolme murhayritystä. Nämä kaksi kohtaavat sattumalta ja pikku belgialaisen on jälleen kerran luovuttava laakereilla lepäämisen ajatuksesta. Poirot’n vainukoiravaistot terästyvät kun käy ilmi, että vainottu nuori nainen on rappeutuneen mutta arvokkaan sukukartanon ainoa perijä. Talolla jolla on kohtalokas nimi - Tien pää.

Vaarallinen talo on Agatha Christien varhaisia, jo >>Riksin sarjasta>> tuttuja salapoliisiromaaneja. Niitä joihin hänen maineensa loistavana kertojana ja veitsenterävästi kehitettyjen rikosjuonien mestarina perustuu.*

Vaarallinen talo on ehkä yksi kinkkisimmistä Poirot-mysteereistä ja sen onnistuu mitä parhaiten pitämään lukija varppeillaan. Vihjeet ja vinkit tarjotaan hyvin, mutta niiden yhdistäminen oikein ja oikeassa järjestyksessä on kohtalaisen hankalaa. Etenkin kun kirjan kertojana toimii aina niin ihanan kunniallinen ja sinisilmäinen kapteeni Hastings.

Kirja on todella moneen muuhun Poirot-kirjaan verrattuna juoneltaan raskas. Tätä ei ainakaan helpottanut se, että luin kohtalaisen vanhan suomennoksen, jossa oli käytetty hassuja lauserakenteita ja sanoja. Esimerkiksi ulkopuolinen tai tuntematon henkilö oli käännetty käyttäen sanaa “syrjällinen”. Osa lauserakenteista taas oli kankeita, ei niin luonteviksi käännettyjä. Näistä pikku vioista huolimatta kirja oli mukava lukukokemus ja ainakin itselleni avasi uutta näkökulmaa pikku belgialaiseen, sillä tarina etenee hitaammin ja tarkemmin kuin monessa muussa kirjassa. Tässä Christie pääsee kunnolla rakentelemaan mutkikkaan juonen sotkemaan lukijan käsityksiä.

Sjón: Valaan suusta

Alkuteos: Rökkurbýsnir - skáldsaga (2008)

Suomentaja: Tuomas Kauko

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 271

Kustantaja: Like

ISBN: 978-952-01-1170-0

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 11. Muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama (25/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 7, 23, 34, 36, 39, 40, 44 ja 47

*Islannin karun kauniissa maisemissa taikausko ja myytit sekoittuvat tieteelliseen uteliaisuuteen.

On vuosi 1635. Kirjailija ja parantaja Jonas Pálmason on joutunut rauhantuomarin epäsuosioon. Hänet karkotetaan harhaoppisena autiolle saarelle, jossa hänen ainoa seuralaisensa on violetti merisirri, pilkullinen ja puhelias kahlaaja, joka muistuttaa häntä itseään.

Linnulle Jonas kertoo maailman synnystä ja omasta elämästään, lastensa kuolemasta ja syyttömien valaanpyytäjien vimmaisesta joukkomurhasta.*

Tämän kertainen Sjón olikin hivenen erilainen kuin mihin olin tottunut. Oli siinä yhä samaa taianomaisuutta kuin aikaisemmissakin kirjoissa, mutta myös tiettyä raskautta ja sekavuutta, jotka eivät tehneet kertomuksen seuraamisesta kovinkaan helppoa.

Kirjan aihe on kiintoisa. Vanhojen uskomusten ja uuden kristinuskon ja tieteen kohtaaminen. Miten ihmiset kohtelevat asioita jotka ovat heille vieraita ja joita he pelkäävät. Miten vielä tuolloin ei oikeastaan kannattanut olla muita viisaampi ja uteliaampi… Sjón kuvaa hyvin elämää karulla saarella ja vanhoja tapoja. Kaikki tuntuu todelliselta ja kerronnassa on voimaa.

Kerronnassa on kuitenkin myös kirjan heikkous. Osa kerronnasta tapahtuu Jonasin itsensä suusta. Nämä pätkät ovat enemmän tai vähemmän sekavia. Asiat etenevät ja tuntuvat sattuvan hänen muistelunsa valitsemassa järjestyksessä. Hän viittaa tapahtumiin joita ei aina selitetä kokonaan auki vaan paljon jää lukijan itsensä varaan. Osa kerronnasta taas tapahtuu ulkopuolisen kertojan kautta. Nämä pätkät toteavat aika asiallisesti sen mitä tapahtui eivätkä kiertele ja kaartele. Uskaltaisin olettaa, että nuo selkeät kohdat ovat niitä faktoja, joita voidaan pitää tosina ja Jonasin itsensä kertomat taas sellaisia, joiden todenperäisyydestä ei voida olla täysin varmoja.

Kaiken kaikkiaan Valaan suusta on kirja, jonka lukemisessa kannattaa pitää ajatus mukana. Se on kiintoisa ja raikas, erilainen kuin se, millaista proosaa yleensä tulee luettua. Se on taattua Sjóniä erikoisuudessaan.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Alkuteos: The White Queen  (2009)

Suomentaja: Natasha Vilokkinen

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 476

Kustantaja: Bazar

ISBN: 978-952-279-104-7

Muoto: e-kirja (EPUB)

Sarjamerkintä: Ruusujen sota #1

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 12, 23, 26, 34, 37, 38, 39 ja 47

*Englanti, 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa kuolleen aviomiehensä sukulaisille. Ainoa ihminen, joka häntä voi auttaa, on Englannin nuori kuningas Edvard IV. Elisabetin on saatava kuninkaan huomio keinolla millä hyvänsä. Suunnitelma onnistuu yli odotusten: Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät naimisiin. Elisabet muuttaa perheineen Lontooseen kuninkaan hoviin huolimatta hoviväen järkytyksestä ja vastalauseista. Osa aatelistosta ei hyväksy Elisabetia ja alkaa välittömästi juonitella tämän pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii jo kymmenettä vuotta ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta.*

Ollakseni täysin rehellinen, en osaa päättää pidinkö kirjasta vai en. Sen aihe on mielenkiintoinen. Rakastan historiaa ja on ihana lukea historiallisia romaaneja. Etenkin, kun ne käsittelevät näin merkittävää aihetta kuin Ruusujen sota. Kirjan lopussa olevasta kirjallisuusluettelosta näkee, että taustatyötä kirja - ja ilmeisesti koko sarjan - osalle on tehty melkoisesti. Niiltä osin kuin se tietenkin on mahdollista tapahtumien sijoittuessa noinkin kaukaisiin aikoihin. Kirjan taustatyö on siis kunnossa, joten tapahtumat ja henkilöt ovat suurimmaksi osaksi tosia. Niiltä osin, kuin ne on voitu todistaa.

Kirja on rytmiltään vauhdikas. Tapahtumat etenevät hyvin, eikä tylsiä hetkiä juurikaan tule. Aikahyppyjä on luvassa, sillä yksiin kansiin on mahdutettu todella pitkä aika, yli kaksi vuosikymmentä. Tapahtumat on kerrottu persoonallisesti ja elävästi, onhan äänessä itse valkoinen kuningatar. Hän kuvaa elämää ja tapahtumia naisen, kuningattaren ja “jumalattaren tyttären” äänellä. Naisen, joka on valmis mihin tahansa saadakseen haluamansa ja taatakseen lapsilleen heidän oikeutensa. Muut hahmot piirtyvät esiin hänen kuvailunsa ja kerrontansa kautta, joten heistä lukijan on hankala muodostaa täysin itsenäistä ja omaa mielipidettään.

Käytetty kieli on elävää ja sujuvaa. Tekstiä lukee mielellään ja se kuin soljuu sisään. Ongelman tuo juuri kertojan ääni. Näin ainakin omalla kohdallani. Sillä en oikein pidä tästä kuningattaresta. Hän takertuu liikaa äitiinsä, juonii liikaa ja himoitsee liikaa valtaa. Hän tuntuu pitävän itseään reippaasti muita parempana ja siitäkin huolimatta, että rakastaa lapsiaan, asettaa juuri poikansa etualalle. No, se oli tuon ajan henki. Jotenkin hän kuitenkin jää ristiriitaiseksi ja aavistuksen epätodelliseksi persoonaksi. Jokin hänestä puuttuu. Siksi en aivan osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Voin vain todeta, että koska aihe oli mielenkiintoinen ja kirjoitustyyli luettava, saattaa olla, että nappaan jossain vaiheessa lisääkin luettavakseni. Saa nähdä miten kauan siinäkin menee, kun tuota mielenkiintoista luettavaa piisaa.