Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)
Sivumäärä: 187
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-38274-5
Muoto: Pokkari
*Hytti nro 6 on Neuvostoliiton ruumiinavaus, kertomus matkasta asioiden ytimeen, suljetun maan sielunelämään ja tytön omaan sisimpään.
Itä on itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä on unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä.*
Mitäpä tästä oikein sanoisi? Alkuasetelma on kutkutteleva. Matka mahtavan Neuvostoliiton halki junassa, pitkin rataa Siperian halki ja hyttitoverina täysi muukalainen. Valitettavasti ainakin itse jouduin kokemaan pettymyksen. Varsinaista juonta ei ole. Pysähdellään asemilla ja matkaseura ryyppää minkä kerkeää. Tapahtumat vaihtelevat nykyisyyden ja tytön muistojen välillä niin, että joskus on hankala pysyä perässä. Mikä olikaan nyt ja mikä aiemmin?
Henkilöhahmoistakaan ei oikein ole paljon sanottavaa. Tyttö taitaa koko kirjan aikana sanoa suoraan yhden ainoan lauseen, muuten hänen puhumisiinsa vain viitataan. Hän jää muutenkin kovin latteaksi, paperimaiseksi hahmoksi vailla muotoja ja värejä. Häneen ei oikein saa otetta. Sen sijaan tytön matkaseura, Vadim tai mies, kuten häntä kutsutaan, on toista maata. Hän puhuu, kiroaa ja ryyppää. Hän on karski ja kova, tyly. Mutta samaan aikaan hän on kunnollinen ja kunniallinen mies, joka huolehtii ja välittää seuralaisestaan kaikesta huolimatta.
Tuntuu kuin Liksom olisi kuvannut vain kahta ihmistyyppiä läpi kirjan. Juuri tuota kovaa ja karskia pinnalta, jossa kuitenkin sisällä sykkii lämpö ja välittäminen. Neuvostolainen ihminen antaa vähästäänkin toisille, auttaa jos voi. Ja kuitenkin mukaan mahtuu noita, jotka hakkaavat toisia ja käyttävät näitä hyväkseen. Ikinä ei tiedä kumpaan törmää ja kuitenkin on aina vain luotettava ja toivottava parasta.
Kirja on kyllä helppo lukea, mutta tapahtumattomuus saattaa saada lukijan turhautumaan. Samaten kuin Liksomin tyyli kirjoittaa. Kuvailua on paljon ja pilkkuja varmaan enemmän kuin missään kirjassa minkä olen tähän asti lukenut. Oikea pilkkujen painajainen! Kerronnan tyyli on kuvailevaa, jokseenkin kuivaa ja listamaista. Listamaisuus johtuu nimenomaan siitä, että pilkkujen avulla on listattu asioita yhteen pötköön pitkiä pätkiä. Se ehkä hieman häiritsee. Etenkin kun ottaa yhteen vielä toisinaan kummalliset sanavalinnat ja sen, ettei Liksom oikeastaan paljasta paljoakaan hahmoista tai heidän menneisyydestään. Tai edes kunnolla heidän matkansa ja toimintansa syitä. Lukija joutuu arvailemaan ja turhautuu kun vastauksia ei tule vaikka sivut vähenevät.
Joudun lopuksi toteamaan, etten kyllä ymmärrä sitä, miksi tämä kirja on voittanut Finlandia-palkinnon. Ei se niin kummoinen ole.
Sivumäärä: 187
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-38274-5
Muoto: Pokkari
*Hytti nro 6 on Neuvostoliiton ruumiinavaus, kertomus matkasta asioiden ytimeen, suljetun maan sielunelämään ja tytön omaan sisimpään.
Itä on itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä on unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä.*
Mitäpä tästä oikein sanoisi? Alkuasetelma on kutkutteleva. Matka mahtavan Neuvostoliiton halki junassa, pitkin rataa Siperian halki ja hyttitoverina täysi muukalainen. Valitettavasti ainakin itse jouduin kokemaan pettymyksen. Varsinaista juonta ei ole. Pysähdellään asemilla ja matkaseura ryyppää minkä kerkeää. Tapahtumat vaihtelevat nykyisyyden ja tytön muistojen välillä niin, että joskus on hankala pysyä perässä. Mikä olikaan nyt ja mikä aiemmin?
Henkilöhahmoistakaan ei oikein ole paljon sanottavaa. Tyttö taitaa koko kirjan aikana sanoa suoraan yhden ainoan lauseen, muuten hänen puhumisiinsa vain viitataan. Hän jää muutenkin kovin latteaksi, paperimaiseksi hahmoksi vailla muotoja ja värejä. Häneen ei oikein saa otetta. Sen sijaan tytön matkaseura, Vadim tai mies, kuten häntä kutsutaan, on toista maata. Hän puhuu, kiroaa ja ryyppää. Hän on karski ja kova, tyly. Mutta samaan aikaan hän on kunnollinen ja kunniallinen mies, joka huolehtii ja välittää seuralaisestaan kaikesta huolimatta.
Tuntuu kuin Liksom olisi kuvannut vain kahta ihmistyyppiä läpi kirjan. Juuri tuota kovaa ja karskia pinnalta, jossa kuitenkin sisällä sykkii lämpö ja välittäminen. Neuvostolainen ihminen antaa vähästäänkin toisille, auttaa jos voi. Ja kuitenkin mukaan mahtuu noita, jotka hakkaavat toisia ja käyttävät näitä hyväkseen. Ikinä ei tiedä kumpaan törmää ja kuitenkin on aina vain luotettava ja toivottava parasta.
Kirja on kyllä helppo lukea, mutta tapahtumattomuus saattaa saada lukijan turhautumaan. Samaten kuin Liksomin tyyli kirjoittaa. Kuvailua on paljon ja pilkkuja varmaan enemmän kuin missään kirjassa minkä olen tähän asti lukenut. Oikea pilkkujen painajainen! Kerronnan tyyli on kuvailevaa, jokseenkin kuivaa ja listamaista. Listamaisuus johtuu nimenomaan siitä, että pilkkujen avulla on listattu asioita yhteen pötköön pitkiä pätkiä. Se ehkä hieman häiritsee. Etenkin kun ottaa yhteen vielä toisinaan kummalliset sanavalinnat ja sen, ettei Liksom oikeastaan paljasta paljoakaan hahmoista tai heidän menneisyydestään. Tai edes kunnolla heidän matkansa ja toimintansa syitä. Lukija joutuu arvailemaan ja turhautuu kun vastauksia ei tule vaikka sivut vähenevät.
Joudun lopuksi toteamaan, etten kyllä ymmärrä sitä, miksi tämä kirja on voittanut Finlandia-palkinnon. Ei se niin kummoinen ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti