Alkuteos: Zero K (2016)
Suomentaja: Helene Bützow
Ilmestymisaika: 2017 (ko.painos)
Sivumäärä: 271
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-9206-8
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Keltainen kirjasto #485
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (4/50)
*Jeffrey Lockhartin isä Ross on kiireinen miljonääri, jonka vaimo Artis on vakavasti sairas. Ross on sijoittanut suuria summia kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää taas eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnakkeessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan.
Jäljittelemättömällä taituruudellaan DeLillo asettaa vastakkain maailman pimeyden - terrorismin, tulvat ja nälänhädän - sekä ihmiselämän jokapäiväisen kauneuden. DeLillo on luonut viisaan ja liikuttavan romaanin, jonka voi nähdä sisarteoksena hänen läpimurtoteokselleen Valkoinen kohina.*
DeLillon kirja on hitaasti etenevä ja pohdiskeleva. Siinä eletään useammalla tasolla ja katsotaan maailmaa erilaisesta vinkkelistä. Yhdellä tasolla Jeff seuraa vierestä isänsä ja Artisin loppua, joka vie ensin Artisin jäädytetyksi odottamaan tulevaisuutta ja ajaa viimein myös Rossin tekemään päätöksen maailmalleen. Nykytila myös käsittelee Jeffin omaa elämää, joka on melkoisen kaukana hänen isänsä elämän loistokkuudesta. Toisella hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan - elämää, jossa hänen äitinsä kasvatti hänet isän lähdettyä. Jeff tutkailee muistoissaan sitä, miten vanhempien “vanhemmuus” voi olla hyvin erilaista. Lukija ei voi olla kysymättä itseltään, miten se on vaikuttanut kasvavaan nuoreen.
Kirjan kieli on minusta erikoinen. Se on haastavaa luettavaa, eikä kirja aiheensakaan puolesta ole kevyttä kesäpäivän lukemista. Lauseissa on jotain, joka minua itseäni häiritsi lukiessa. Lauseet ja varsinkin ihmisten puheet tuntuvat tökkivän. Aivan kuin jotkut sanat tai ajatukset jäisivät puuttumaan.
Minulle Nolla kelviniä oli haastava, tylsä ja takkuinen lukukokemus. Ehkä en saanut kirjan ajatuksesta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti