Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia

Alkuteos: Maaemon lapsia (1905)

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Kesto: 5 CD-äänilevyä (5h 4min)

Kustantaja: Finore

ISBN: 978-952-7201-43-5

Muoto: äänikirja (CD)

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 17 ja  24

Lukulistalta: 50

*Arvid Järnefelt (1861-1932) oli huomattava suomalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen ajattelija, joka sai voimakkaita vaikutteita kirjailija Leo Tolstoilta, jonka myös tapasi. Hän koko nuo tolstoilaiset uskonnolliset näkemykset niin voimakkaiksi, että luopui juristin urastaan, ryhtyen maanviljelijäksi Lohjan Virkkalaan. Tolstoilaisten aatteiden mukaisesti maatyö toi hänet lähelle kansaa, ja oli siten yksi arvokkaimmista töistä hänen elämänfilosofian näkökulmastaan.

Hän tunnusti nousevansa yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Suurimmat syyt kurjuuteen ihmisten välisissä suhteissa tulivat hänen mielestään etuoikeuksien jakamiselle vain tietyille tahoille, jonka mukaan pitäisi muuttaa kaikki, eikä kuitenkaan saisi käyttää väkivaltaa. Sorto ja väkivalta sekä väkivaltainen puolustautuminen vääryyttä vastaan oli hänen mielestään väärin. Rakkaus ja veljeys vuorisaarnan opin mukaisesti sen sijaan oli oikein. Järnefelt oi passiivisen vastarinnan kannattaja, ja vastusti sotia ja väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Hän oli myös sitä mieltä, että valtion ei pidä komentaa liikaa, ja että pitäisi olla vain yksi vero, maapohjasta, pääasiassa kaupungeissa ja taajamissa, jolloin ansioton arvonnousu tulisi siitä valtiolle.

Järnefeltin mielestä yhteiskunnallisista epäkohdista kenties suurin oli maanomistuksen epätasainen jakautuminen. Tähän aihepiiriin hän puuttuu myös romaanissaan, yhdessä pääteoksessaan Maaemon lapsia (1905), ihmentäen siinä ehkä myös hieman uskonnollista maailmankatsomustaan.*

Miksi suomalaiset klassikot tuntuvat niin pitkäpiimäisiltä? Olen nyt lukuprojektieni takia lueskellut tai kuunnellut muutamia ja huomaan, että monissa niissä on samaa “vikaa”. Ne jaarittelevat, eivätkä oikein tahdo päästä asiaan tai osaa keskittyä vain yhteen asiaan. Eikä tämä ole samanlaista kuin vaikkapa venäläisissä klassikoissa. Esimerkiksi Maaemon lapsissa alussa keskitytään mitä kummallisimpiin asioihin kun lähdetään kuvaamaan pienen ihmisen eloa rikkaampien varjossa. Kirjan alussa pohditaan varsin pitkään Kinturin ja kauppiaan välisiä kauppasuhteita, maanomistusta, perhesuhteita ja jopa hiirenpyyntiä… Kohta vietetäänkin sitten syntymäpäiviä ja pohditaan “rikkaamman” väen murheita. Kenellä on ongelmia ja minkäkin laisia. Niitä on niin köyhillä kuin rikkaillakin. Ne vain ovat kovin erilaisia...

Maaemon lapsien tausta-ajatuksena on se, että pienellä ihmisellä ei ole maata. Vaikka me olemme kaikki saman maan lapsia, on valta omistaa ja käyttää maata lopulta vain pienellä osalla. Tätä “suurmaanomistajien sortoa” joutuivat entisinä aikoina kärsimään torpparit, joita isännät saattoivat häätä torpista ja joilta vaadittiin isoja päivätöitä korvaukseksi oikeudesta torppaan. Ja kun uusi tekniikka, kuten niittokoneet, nähdään jopa uutena kiusana jonka isännät ovat alustalaisilleen keksineet. Joukossa on kuitenkin ihmisiä, jotka näkevät tämän epätasajakoisuuden taakse ja jotka pyrkivät asioita muuttamaan tai ainakin toivovat asioihin muutoksia.

Tämän äänikirjan kuuntelu oli itselleni työn ja tuskan koitos. Lukijana Ritva-Liisa Elivuo ei nimittäin ollut ollenkaan minun mieleeni. Hän ilmeisesti koettaa lukea persoonallisesti ja eläytyen, mutta onnistuu minun mielestäni kuulostamaan vain robotilta, joka venyttää toisinaan vokaaleja liikaa ja nielee lähes poikkeuksetta kaksoisvokaalien jälkeiset konsanantit. Taidan myös olla jonkinlainen “äänirasisti”, sillä jälleen huomaan, ettei naispuolinen lukija oikein vakuuta minua. Tai sitten kohdalleni on vain sattunut tähän mennessä omaan makuuni sopimattomia naislukijoita. Aika näyttänee.