Margaret Atwood: Herran tarhurit

 

Alkuteos: The Year of the Flood (2009)

Kääntäjä: Kristiina Drews

Lukija: Jone Takamäki

Ilmestymisaika: 2020 (ko.painos)

Kesto: 17h 23min

Kustantaja: Otava

ISBN: 9789511403890

Muoto: e-äänikirja (BookBeat)

Sarjamerkintä: Oryx ja Crake #2 / MaddAddam #2

Peukku: q^^

*Nuorina Toby ja Ren kuuluivat Herran tarhureihin, ekologisiin toisinajattelijoihin, jotka elävät suuryhtiöiden hallitseman yhteiskunnan reunamilla. Kun hallitsematon pandemia vyöryy yli maapallon ja ihmiskunta kuolee lähes sukupuuttoon, tarhureiden johtohahmon Aatami Ensimmäisen ennustama “Vedetön tulva” on käynyt toteen.

Tarina nivoutuu mosaiikkimaisesti yhteen sisarteoksen Oryx ja Crake kanssa, joka kosketti kuvauksellaan viimeisen ihmisen yksinäisyydestä. Aikamme merkittävimpiin kuuluvan kirjailijan polttavan ajankohtainen ja väkevä romaani, ekologinen puheenvuoro tulevaisuudesta, jota kohti meistä kukaan ei halua olla menossa.*

Herran tarhurit on kiintoisa teos. Toisaalta se on hyvin itsenäinen, toisaalta taas se osittain täydentää Oryx ja Crake -teoksen tarinaa ja lopulta jopa jatkaa sitä. Sekä Toby että Ren nimittäin tuntevat sekä Lumimiehen (Jimmyn) että Craken. Eikä Amandakaan jää tuntemattomaksi…

Toby ja Ren elävät melko erilaista elämää. Kumpikin päätyy nuorena tekemisiin Herran tarhurit -nimisen kultin kanssa. Tobylle se on keino pelastua aika kurjalta elämältä johon sisältyy hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Vaikka hän ei uskokaan kultin ajatuksiin, oppii hän elämään siellä ja löytää oman “kutsumuksensa”. Ren taas on vasta lapsi päätyessään kultin vaikutuksiin. Mutta hänet repäistään sieltä pois teininä. Hänenkään tiensä ei ole helppo, sillä hänen vanhempansa eivät oikeastaan välitä lapsestaan… Elämästä tulee valintoja ja selviytymistä.

Atwood punoo taidokkaasti useat elämät toisiinsa ja kuvaa hyvin elämää erilaisessa maailmassa. Maailmassa, joka on lähellä sortua ihmisten tekojen tähden. Ja lopulta eräällä tavalla sortuukin…

Pidin Herran tarhureista enemmän kuin Oryxistä ja Crakesta. Nämä ihmiset ja heidän elämänsä olivat minulle “todempia” ja “läheisempiä” kuin yksinäinen Lumimies muistoineen.

Lukijana Takamäki jatkaa hyvää työtään. Oikein kuunneltavaa.