Françoise Gilot: Elämä Picasson rinnalla

Alkuteos: Life with Picasso (1964)

Toimittaja: Carlton Lake

Suomentaja: Heidi Järvenpää

Ilmestymisaika: (ko.painos)

Sivumäärä: 438

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-24103-4

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso  (35/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 17, 26, 29 ja 44

*Tämä muistelmateos on ehkä intiimein ja paljastavin muotokuva, mitä Picassosta on koskaan saatettu julkisuuteen. Françoise oli 21-vuotias ja Picasso häntä neljäkymmentä vuotta vanhempi, kun heidän tiensä yhtyivät miehitetyssä Pariisissa. Lähes kymmenen vuoden ajan Françoise jakoi Picasson elämän ja synnytti hänelle kaksi lasta. Se oli elämää, jota Picasson nerous sekä valaisi että varjosti. Françoise Gilot kertoo millainen Picasso oli elämäntoverina, isänä, taiteilijana. Lisäksi hän piirtää osuvia muotokuvia Picassosta, Gertrude Steinista, André Gidestä, Jean Cocteausta, Braquesta. Kaikkineen kirja kasvaa huimaksi kuvaukseksi elämästä, joka on kaukana tavanomaisesta.*

En oikeastaan ole koskaan tiennyt juuri mitään Picassosta. Häneen olen yhdistänyt vain epämääräisen kuvan vanhasta miehestä ja kubismin. Ja oikeastaan vain maalaukset. Näin ollen opin tämän kirjan kautta jotain Picassosta ja hänen taiteestaan. Jos en muuta, niin ainakin sen, että hän on taiteilijana ollut äärettömän monipuolinen ja lahjakas ja tehnyt uskomattomia töitä. Hän on siis taiteen osalta maineensa kyllä ansainnut.

Sen sijaan se, mitä kirjasta oppii Picassosta ihmisenä, ei ole niinkään kaunista. Ihmisenä Picasso tuntuu nimittäin olleen luonteeltaan enemmän kiukutteleve pikku poika jos ei saanut mitä halusi. Ainakin minulle Françoise maalaa Picassosta kuvan äärimmäisen itsekeskeisenä ihmisenä, joka nautti siitä, että sai pyörittää lähipiiriään miten halusi. En siis todellakaan ihastunut tähän persoonaan. Sen sijaan kertojana Françoise on mitä ilmeikkäin ja raikkain. Hän kuvaa hyvin elämää ja tunteitaan, sekä piirtää hienoja tilannekuvia tapahtumista. Monesti ihmettelinkin lukiessani, miten sokeaa onkaan rakkaus…

Kiintoisa ja aivan varmasti ajatuksia herättävä teos, josta voi olla varsin montaa mieltä. Uskon, että tästä muistelmateoksesta joko pitää tai ei.

R. A. Salvatore: Arvoitusten saari

Alkuteos: Passage to Dawn (1996)

Suomentajat: Johanna Vainikainen & Renne Niku-Paavola

Ilmestymisaika: 2000 (ko.painos)

Sivumäärä: 374

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-181-7

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Drowin perintö #4 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: ^^b

Huom: Lue Jäätuulen laakso -trilogian jälkeen

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 4, 32, 44 ja 46

*Kuusi vuotta. Ei kovinkaan pitkä aika drowhaltian mittapuulla. Ja kuitenkin - laskiessani kuukausia, viikkoja, päiviä ja tunteja - minusta tuntui siltä kuin olisin ollut poissa Mithrilsalista satakertaisesti pidemmän ajan. Se paikka kuului toiseen elämään, toiseen elämäntapaan, ja se oli minulle pelkkä astinlauta. Mutta mihin? Minne?

Nyt ratsastan aalloilla pitkin Kalparannikkoa tuuli ja pärskeet kasvoillani. Kiitävät pilvet ja tähtitaivas ovat kattonani, allani on hohtavansininen meri, tyyni ja tasainen, aaltoileva ja myrskyävä, sateen täpälittäessä pintaa, joka toisinaan murtuu mahtavan valaan noustessa hengittämään.

Tämäkö siis on kotini?*

Tämä sarjan osa esittelee lukijalle joukon uusia tuttavuuksia kuten Leijuhengen Cadderlyn perheineen ja ihastuttavat kääpiöveljekset. Samalla se palauttaa mieliin myös Jäätuulenlaaksossa käytyjä taisteluita kostoa hautovan demoni Errtun muodossa. Helppoja hetkiä ei siis ole tarjolla Drizztille ja kumppaneille, jotka ovat saaneet elellä kukin tahollaan rauhassa useampia vuosia.

Arvoitusten saari vie kumppanukset takaisin yliluonnollisen ja tavallista elämää vaarallisemman elämän pariin. Vastassa ei enää olekaan vain merirosvoja tai pelkkää tundran kylmyyttä. Etenkin kun myös barbaarien heimon sisällä kuohuu…

Vauhdikasta menoa on luvassa niin taisteluiden kuin magiankin saralta. Jälkimmäisestä pitävät huolen velhot Robillard (yksi vanhoista suosikeistani) ja Harkle Harpel, jonka onnistuu todella sekoittaa pakkaa!

Neljän kirjan mittainen Drowin perintö sarja on näin tullut päätökseen ja jätti minut hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Se tarjosi taisteluita ja huikeita tapahtumia. Upeita ja kiintoisia henkilöhahmoja. Joskin muistin joidenkin hahmojen osat merkittävämmiksi kuin mitä ne nyt olivatkaan. Enää eivät pelkät taistelut olleet pääasia, vaan nautin lukiessani enemmän henkilöhahmojen kehityksestä, heidän välisistään suhteista ja tietenkin juonitteluista. Jäin jopa kaipaamaan lisää syvyyttä joihinkin tapahtumiin ja hahmoihin!

Suosittelen lukemaan tämän sarjan Jäätuulen laakso -trilogian jälkeen, sillä siten tapahtumissa on helpompi pysyä perässä. Kannattaa myös pysyä sarjan sisällä oikeassa järjestyksessä. Vaikka jokainen kirja pitääkin sisällään oman seikkailunsa, vaikuttavat tapahtumat toisiinsa sen verran, että järjestyksellä on merkitystä tarkkaavaiselle lukijalle joka ei halua juonipaljastuksia. Kaikeksi onneksi verkon syövereistä löytyi hyvä järjestys kirjojen lukemiselle. Kiitokset Wikibedialle. Pyrin noudattamaan tätä listaa lukuprojektissani ja mainitsemaan missä järjestyksessä sarjat kannattaisi lukea.

R. A. Salvatore: Piemeän piirittämät

Alkuteos: Siege of Darkness (1994)

Suomentaja: Johanna Vainikainen

Ilmestymisaika: 1999 (ko.painos)

Sivumäärä: 399

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-159-0

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Drowin perintö #3 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: q^^

Huom: Lue Jäätuulen laakso -trilogian jälkeen

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 4, 30, 44 ja 46

*”Tulkoon hiiskatin haltiat!”

Ympärilläni kaikki olivat kiihdyksissä, niin kääpiöt, Catti-Brie kuin Regiskin, puolituinen, joka tavallisesti mieluummin suunnitteli päivällistä tai nokosten ottoa kuin valmistautui sotaan. Minäkin tunsin sen. Tuo kihelmöivä odotuksen tunne, tuo toveruus, joka sai meidät kilvan taputtelemaan toisiamme selkään, ylistämään jokaista, pienintäkin parannusta yhteiseen puolustukseemme ja riemuitsemaan ääneen aina kun hyviä uutisia saapui. Mistä se tuli? Se oli enemmän kuin jaettua pelkoa, enemmän kuin iloitsemista siitä, mitä meillä oli ja minkä tiesimme saattavamme pian menettää. En ymmärtänyt sitä silloin, kuumeisten valmistelujen keskellä. Nyt katsoessani taaksepäin, tuo tunne on helppo tunnistaa.

Se oli toivoa.

Neliosainen Drowin perintö -sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Pahan perintö sekä Tähdetön yö.*

Muistan teininä vaikuttuneeni tästä kirjasta melkoisesti. Sen muistan siitä, että “lainasin” yhden kirjassa kuolevista ritareista omiin tarinoihini magian keinoja hyödyntäen. Näin uudestaan luettuna kirja ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta.

Salvatore on jälleen kehittänyt kokoon upean kyhäelmän taisteluita ja kiintoisia henkilöhahmoja. Tällä kertaa taistelut ovat kuitenkin suuremmassa osassa ja henkilöhahmojen kehitys ja heidän välisensä suhteet jäävät pienempään osaan. Toisaalta tällainen keskiön vaihtelu virkistää, toisaalta se jää harmittelemaan. Itse ainakin kaipaisin henkilöhahmojen välisten suhteiden parempaa ja selvempää ilmaisua. Vaikka onhan nytkin vihjeitä olemassa. Jotkut asiat kuitenkin oikeastaan vain todetaan melko suorasukaiseen ja karuun tyyliin. Ja jätetään sitten hautumaan ja odottamaan. Ihmissuhteiden ystäville tämä osa voi siis olla pettymys. Mutta jos kaipasi kunnon kuvauksia taisteluista ja juonittelua, niin sitten Pimeän piirittämät ei tule tuottamaan pettymystä.

Pimeän piirittämässä ilkeät mustat haltiat pääsevät viimeinkin kauan tavoittelemaansa sotaan Mithrilsalia vastaan. Matriarkka Baenre on nähnyt suuren vaivan yhdistääkseen eripuraiset drow-huoneet saadakseen kokoo valtavan armeijan. Ja autteleepa itse Lukkikuningatar Lothkin asioissa. Valitettavasti vain Ikävyyksien Aika - hetki, jolloin taikuus lähes katoaa koko maailmasta - sotkee useampienkin henkilöiden suunnitelmia...

R. A. Salvatore: Tähdetön yö

Alkuteos: Starless Night (1999)

Suomentaja: Johanna Vainikainen

Ilmestymisaika: 2003 (ko.painos)

Sivumäärä: 364

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-158-2

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Drowin perintö #2 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: ^^b

Huom: Lue Jäätuulen laakso -trilogian jälkeen

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 4, 5, 20, 44 ja 46

*Mithrilsalista minulle ei löydy vastauksia. Siellä vallitseva näennäinen rauha ja painostava hiljaisuus eivät paljasta mitään drow-heimolaisteni suunnitelmista. Ystävieni tähden minu on saatava nuo synkät aikeet selville. Pelkäämpä, että vaihtoehtoja ei ole: on vain yksi paikka, josta voin etsiä tietoa…

Uumenenala. Vaanivan pimeyden varjoton maailma, jonne Drizzt Do’Urden ei kaipaa takaisin. Jalon mustan haltian täytyy kuitenkin palata sinne, kohdata maahisystävänsä Blingdenstonen kaupungissa ja jatkaa sieltä Menzoberranzaniin, drowien kaupunkiin. Vain siten Drizzt voi ottaa selväää vaarasta, joka kenties kurkottaa tuosta mustasta paikasta uhaten hänen ystäviään Mithrilsalissa asti.

Hän löytää yllättäviä liittolaisia ja vihollisia, joiden luuli jo kuolleen. Hänen sapelinsa iskevät päin hirviöitä, joiden pahuus ei kestäisi auringonvaloa, ja hän joutuu ponnistamaan kaiken sisäisen voimansa hallitakseen tunteita, joita kauhistavan kotimaan näkeminen taas hänessä herättää. Eikä syyllisyys ystävän kuolemasta jätä Drizztiä rauhaan.*

Sarjan toinen osa jatkaa lähes suoraan tapahtumien ytimeen. Drizzt pääsee lähtemään matkaan kohti synkkää Menzoberranzania ja pian hänen ystävänsä alkavat kukin toimimaan mahdollisuuksiensa mukaan. Suurin osa kirjasta kuluu oikeastaan seuratessa  Drizztin matkaa syvyyksiin. Kirjan alku on hitaamman toiminnan aikaa, mutta kun tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin, ne tekevät sen todellisella jytinällä. Loppu onkin koottu melko tiiviiksi paketiksi, jossa ei paljoa turhia pohdiskella.

Tähdettömässä yössä tarinan keskiössä ovat Drizztin ja Catti’brien lisäksi myös Jarlaxle ja - yllätys, yllätys - eräs tuttu salamurhaaja, joiden seikkailuihin ja aivoituksiin lukija pääsee tutustumaan aikaisempaa paremmin. Itse ainakin olen tästä innoissani, sillä tämä kaksikko kuuluu yksiin suosikeistani koko sarjassa. Tähdetön yö avaa tuttujen hahmojen maailmaa ja syvyyttä paremmin kuin edelliset osat. Myös muita aikaisemmista kirjoista tuttuja hahmoja - niin vanhempia kuin uudempiakin - vilahtelee mukana. Tietysti luvassa on myös uusia tuttavuuksia, joista osasta varmasti kuulemme vielä osan jäädessä vain kerran vieraileviksi tähdiksi.

Vauhdikasta fantasiaa huimine miekka ja magia mittelöineen tarjolla, höystettynä hahmojen omien moraalikäsitysten pohdinnoilla. Periaatteessa Tähdettömään yöhön voi tarttua suorilta käsin, sillä menneitä tapahtumia kerrataan riittävästi. Näin tuntuu aina olevan Salvatoren kirjoissa. Luonnollisesti parhaiten Drizztin ja kumppaneiden maailmaan pääsee kuitenkin käsiksi tutustumalla sarjaan aivan alusta alkaen. Ja se kyllä kannattaa.

Lewis Carroll: Through the Looking-Glass

Alkuteos: Through the Looking-Glass - And What Alice Found There (1871)

Kuvittaja: John Tenniel

Ilmestymisaika: 1993 (ko.painos)

Sivumäärä: 137 (koko kirja) 264)

Kustantaja: Wordsworth Editions Limited

ISBN: 1-85326-118-1

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Wordsworth Classics

Peukku: q^^

Huom: Samassa painoksessa myös Carrollin teos Alice’s Adventures in Wonderland

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 9, 18, 30, 48

*This edition contains Alice’s Adventures in Wonderland and its sequel Through the Looking-Glass. It is illustrated throughout by Sir John Tenniel, whose drawings for the books add so much to the enjoyment of them.

Tweedledum and Tweedledee, the Mad Hatter, the Cheshire Cat, the Red Queen and the White Rabbit all make their appearances, and are now familiar figures in writing, conversation and idiom. So too, are Carroll’s delightful verses such as The Walrus and the Carpenter and the inspired jargon of that masterly Wordsworthian parody, The Jabberwocky.*

En ollut ennen tutustunut tähän Alicen/Liisan seikkailuun ja siksi se oli oikein miellyttävä kokemus.

Paljon hassuja tapahtumia, erikoisia hahmoja ja eräänlainen matka kuvitteellisen shakkilaudan poikki. Joitain tuttujakin hahmoja vilahtaa mukana, mutta suurin osa on uusia. Onhan pelinäkin shakki kortin sijasta.

Carrollin runot ovat jälleen kiintoisia, joskin vähän hankalatajuisia kielen takia. Pääpiirteittäin koko kertomus on kuitenkin oikein nautittava alkuperäiskielellä.

Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Alkuteos: Alice’s Adventures in Wonderland (1865)

Kuvittaja: John Tenniel

Ilmestymisaika: 1993 (ko.painos)

Sivumäärä: 124 (koko kirja 264)

Kustantaja: Wordsworth Editions Limited

ISBN: 1-85326-118-1

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Wordsworth Classics

Peukku: q^^

Huom: Samassa painoksessa myös Carrollin teos Through the Looking-Glass

Lukuhaaste 2016: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja (34/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 9, 17, 18, 30, ja 48

*This edition contains Alice’s Adventures in Wonderland and its sequel Through the Looking-Glass. It is illustrated throughout by Sir John Tenniel, whose drawings for the books add so much to the enjoyment of them.

Tweedledum and Tweedledee, the Mad Hatter, the Cheshire Cat, the Red Queen and the White Rabbit all make their appearances, and are now familiar figures in writing, conversation and idiom. So too, are Carroll’s delightful verses such as The Walrus and the Carpenter and the inspired jargon of that masterly Wordsworthian parody, The Jabberwocky.*

Teos kiellettiin Hunanin maakunnassa Kiinassa 1931, koska “eläinten ei kuulu käyttää ihmisten kieltä ja on tuhoisaa panna eläimet ja ihmiset samalle tasolle”. Myös Yhdysvalloissa 1986 teos on ollut sensuuriuhan alla.

Jännittävää ajatella, että teos, jota itse pidän hupaisana lasten satuna, on herättänyt varsin kiivaitakin ajatuksia maailmalla. Itselleni nimittäin Alice - suomalaisittain Liisa - on naiivihko, joskin toisinaan pikkuvanha tyttönen, joka päätyy mielikuvituksellisiin seikkailuihin, jotka ovat eräänlainen pakomatka todellisuudesta. Siis selvästikin jotain sellaista, mikä ei ole totta vähimmässäkään määrin, vaikka tapahtumat ja hahmot ottavatkin pohjansa todellisuudesta. Liisan seikkailut ovat siis mitä suurimmassa määrin ei-todellisia, unta.

Oli jo korkea aika tutustua tähän klassikkoon, joka on itselleni tuttu lähinnä piirretyistä. Ilokseni huomasin, että suurinosa muistamistani tapahtumista (piirretyn näkemisestäkin on jo reilusti yli vuosikymmen) on kuten kirjassakin. Näin ollen kirja tarjoaa toinen toistaan uskomattomampia ja selittämättömämpiä asioita. On kummallisia olentoja, ratkaisemattomia arvoituksia, typeriä sääntöjä ja hassuja keskusteluja. Onkin siis syytä muistaa, että kyseessä on satu, joka on tehty huvittamaan. Ja sen se kyllä tekeekin.

Pidän tästä englanninkielisestä versiosta. Se on miellyttävää lukea ja kuvastaa hyvin aikaansa. Pienen hankaluuden tuovat mukana olevat runot. Ne eivät ehkä täysin avaudu lukijalle, sillä itse jäin miettimään sitä, että jos Alice/Liisa muistaa ne väärin, kuinka alkuperäiset menevät? Muuten teos on mitä mainiointa luettavaa jos haluaa vapauttaa aivonsa lomalle.

R. A. Salvatore: Pahan perintö

Alkuteos: The Legacy (1992)

Suomentaja: Johanna Vainikainen

Ilmestymisaika: 2003 (ko.painos)

Sivumäärä: 341

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-157-4

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Drowin perintö #1 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: ^^b

Huom: Lue Jäätuulen laakso -trilogian jälkeen

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 4, 5, 44 ja 46

*Elämä hymyilee Drizzt Do’Urdenille - parempaa elämää tuo vainottu musta haltia ei koskaan ole tuntenut. Hänen läheisin ystävänsä, kääpiö Bruenor, on noussut valtaistuimelleen, ja hänen seikkailutoverinsa Wulfgar ja Catti-brie suunnittelevat kevät-häitä. Jopa puolituinen Regis on palannut heidän luokseen. Kaikki ystävykset ovat siis koolla kukoistavan vauraan Mithrilluolan suojissa, missä kalliosta louhitaan aitohopeaa ja kääpiöiden vasarat laulavat tasaisesti ikivanhaa loppumatonta lauluaan. Mutta Drizzt ei ole päässyt tähän asti jättämättä jälkeensä voimakkaita vihollisia. Yksi niistä on Lukkikuningatar Lloth, pahojen mustien haltioiden kauhistuttava jumalatar, joka uhkaa tehdä lopun drown miellyttävän rauhallisesta olotilasta.

Pahan perintö aloittaa uuden neliosaisen sarjan Drizzt Do’Urdenin seikkailuista. Tarina sijoittuu Forgotten Realms -pelimaailmaan.*

Pitkästä aikaa palaan takaisin Forgotten Realms -kirjojen maailmaan tämän lukuprojektini kanssa. Jo oli korkea aikakin, sillä tunnustettava on, että osa Jäätuulen laakso -trilogian tapahtumista oli päässyt unohtumaan. Onneksi menneisiin viitataan siten, että uusiin tapahtumiin pääsee hyvin mukaan kaikesta huolimatta.

Salvatoren tavaramerkkinä olevat vauhdikkaat taistelut ovat jälleen mukana, samoin kuin kunnollinen juonittelu. Salaisuuksia alkaa paljastumaan, eivätkä kaikki yksinkertaisilta vaikuttavat motiivit todellakaan ole yksinkertaisia. Luvassa on siis myös yllättäviä käänteitä ja vaikka yksi vaihe saadaankin kirjan mittaan päätökseen, avaa se liudan uusia ovia siihen, mitä seuraavaksi oikein tuleekaan tapahtumaan.

Pientä miinusta antaisin ehkä Salvatoren hahmojen kehitykselle. Vieläkin osa hahmoista vaikuttaa melkoisen mustavalkoisille ja tasaisille. Jopa päähenkilöistä tuntuu puuttuvat kunnollista syvyyttä, mutta jos oikein muistan, niin siihen tulee muutoksia myöhemmin. Tai sitten vain luin näitä kirjoja erilaisin ajatuksin/odotuksin silloin reilu kymmenen vuotta sitten… Kaikesta huolimatta Salvatore on yhä yksi suosikeistani fantasian saralla. Hänen kirjoihinsa on vähemmänkin lukeneen/lukevan helppo tarttua.

Veijo Meri: Manillaköysi

Alkuteos: Manillaköysi (1957)

Ilmestymisaika: (ko.painos)

Sivumäärä: 170

Kustantaja: Otava

ISBN: 951-1-02692-5

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Delfiinikirjat

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema (33/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 34, 40, 44 ja 45

*Kun Manillaköyden ensimmäinen painos ilmestyi 1957, totesivat monet arvostelijat sen vuosikymmenen ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi proosateokseksi. Kuluneiden vuosien aikana teos on herättänyt suurta huomiota myös ulkomailla; se on käännetty neljälletoista kielelle.

Manillaköysi on sotakirja, mutta Veijo Meren sota ei ole jännittävää seikkailua, jossa nopein ja nokkelin vetää pisimmän korren. Se on kaaosta, perinpohjaista epäjärjestystä, jossa nokkelinkin sekaantuu ja nopeinkin jää loukkuun syytä käsittämättä.

Veijo Meri ei kertojana pyri kuvaamaan sosiaalista tai historiallista todellisuutta, hän kuvaa yksilöitään tilanteissa, joita he eivät hallitse, ympäristössä joka on hätkähdyttävän omalakinen, yhtä aikaa oudon kirjas ja koomisesti väännähtänyt. Lukijalle Meren proosa merkitsee seikkailua maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa vaikka kaikki on tuttua.*

Manillaköysi on sotakirja, joka voi soveltua sellaisellekin lukijalle, jota eivät kauheat raakuudet kiinnosta. Kirja nimittäin enemmän kertoo lomalle menevän miehen matkasta ja sattumuksista junassa kuin itse sodasta. Toki mukana on useampiakin sotilaiden toisilleen matkan aikana kertomia tarinoita, jotka käsittelevät sotaa ja sodan tapahtumia. Ne eivät kuitenkaan olleet minusta mitenkään liian ahdistavia, vaan koko teos on kirjoitettu enemmän humoristiseen kuin vakavaan sävyyn.

Manillaköyden huumori on kuivaa ja enemmän mustaa kuin valkoista, mutta sen onnistuu ottaa lukija mukaansa ja pitää kiinnostus yllä. Vaihtelevia tapahtumia ja erikoisia henkilöhahmoja seuraa mielellään ja kaiken tämän lisäksi teos on melko helppolukuinen. Itselläni ei ainakaan sen lukaisemiseen mennyt kauaa, ja uskon Meren kielen viehättävän helposti myös nykylukijaa. Ainakin itse tarttuisin uudestaan mieluummin tähän kuin vaikkapa Tuntemattomaan.

Raymond Khoury: Pyhien jäljillä

Alkuteos: The Sanctuary (2007)

Suomentaja: Erkki Jukarainen

Ilmestymisaika: 2008 (ko.painos)

Sivumäärä: 508

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-951-31-4154-7

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 4, 25, 42 ja 44

*Napolissa 1749 Montferratin markiisi herää kutsumattomien vieraiden askeliin. Vieraat yrittävät suostutella markiisia miekoin ja pistoolein paljastamaan salaisuuden, jonka vuoksi ihmiset olisivat valmiita myymään sielunsa. Markiisin onnistuu paeta, eikä yöllisille vieraille jää käteen kuin medaljonki, joka esittää omaa häntäänsä syövää käärmettä.

Bagdadissa 2003 joukko sotilaita löytää rynnäkön päätteeksi salaisen laboratorion, jossa on käytetty koe-eläiminä ihmisiä lapsista vanhuksiin. Laboratorion “lääkäri”, hakim, ehtii paeta ja kadota Bagdadin yöhön. Laboratorion selleistä löytyy lukemattomia uhreja sekä seinään kaiverrettu käärme, joka nakertaa omaa häntäänsä.

Beirutissa 2006 arkeologi Evelyn Bishop tapaa vanhan ystävänsä ja saa käsiinsä polaroid-kuvan nahkakantisesta kirjasta, jonka kannessa on taas ouroboros, häntänsä syövä käärme. Saman päivä iltana hän tapaa tyttärensä Mian kansainvälisen hotellin aulabaarissa. Kun Evelyn lähtee baarista, hänen kantaansa kiinnittyy kylmäverinen mies. Mia haistaa tilanteessa vaaran, pinkaisee äitinsä perään ja tulee aavistamattaan vedetyksi mukaan taisteluun kadonneesta kirjasta, kuolemanvakavasta salaisuudesta ja omasta elämästään.

Ouroborosin taakse kätkeytynyt salaisuus avautuu vähitellen jo vuosisatoja kestäneen kissa ja hiiri -leikin jatkuessa. Se on salaisuus, jonka puolesta toiset ovat valmiita kuolemaan - toiset tappamaan.*

Tutustuin Khouryyn viimevuotisen haasteen ansiosta ja koska pidin hänen esikoisteoksestaan Viimeinen temppeliherra päätin koettaa hänen seuraavaa kirjaansa. Enkä joutunut pettymään.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat varsin levottomille alueille ja luvassa on paljon räiskintää, ammuskelua ja viittauksia sotaan ja jopa terrorismiin. Historiallinen salaisuus on piilotettu kirjaan, jonka kaikki haluavat itselleen erinäisistä syistä. Toiset haluavat varjella sitä henkensä kaupalla ja vuosisataisia perinteitä noudattaen, toiset taas valjastaa sen ansaitakseen rahaa.

Kirjan henkilöhahmot pitävät sisällään niin sankareita kuin konniakin, useampikin henkilöistä omaa salaisuuksia, joita ei aivan ole valmis toisille kertomaan. Mia on sankarittarena kohtalaisen raikas tapaus. Nainen, joka peloistaan huolimatta uskaltautuu vaaraan. Myös tärkeät mieshahmot ovat mielenkiintoisia tapauksia, eikä viritteillä ollut romantiikan poikanen pääse aivan puhkeamaan, mikä on minusta mainio asia. Liian pakotetut ihastukset on niin nähty.

Todellakin miltei elokuvamaisen vauhdikkaasti etenevää viihdettä, jossa on paljon uskottavuutta, mutta myös jotain uskomatonta. Ainakin itseäni alkoi kutkuttelemaan ajatus siitä, millainen maailma olisi, jos tämä salaisuus olisi todellinen.

Juhani Aho: Papin tytär

Alkuteos: Papin tytär (1885)

Ilmestymisaika: ? (ko.painos)

Sivumäärä: 76

Kustantaja: Elisa Kirja

ISBN: ?

Muoto: E-kirja (EBUP)

Sarjamerkintä: Ellin tarina jatkuu kirjassa Papin rouva

Peukku: q^^

Huom: Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirja -palvelusta. E-kirjan versio tehty WSOY:n vuoden 1920 painoksen mukaan

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 17, 40 ja 48

*Psykologisen kirjallisuutemme helmi. Monivivahteinen kertomus haaveiluun taipuvaisesta Ellistä, joka ihastuu nuoreen ylioppilaaseen ja joutuu sitten kihloihin toiselle.*

Papin tytär jätti minut jokseenkin hämmentyneeseen mielialaan. Nuori Elli kuvataan haaveilijaksi ja pilviin katselijaksi. Jotenkin ajattelin, että hän olisi vahvempi ja ylpeämpi omista ajatuksistaan ja unelmistaan. Ja silti hän on koko ajan kovin vaikutusaltis toisten sanomisille ja mielipiteille. Hänen hyvä tuulensa ja rohkeutensa voivat kadota hetkessä jos hän huomaa toisissa paheksuntaa tai pilkkaa. Elli on minusta kovin ristiriitainen henkilö, johon ehkä vaikuttaa syrjässä vietetty lapsuus pappilan ainoana lapsena.

Kirjaa lukiessa on hankala hahmottaa aikaa. Pieneen määrään sivuja mahtuu kuitenkin useita vuosia, joiden aikana Elli kasvaa ja kehittyy. Ei hänessä suuria muutoksia tunnu tapahtuvan, kunhan vain vahvistaa itseään ja olemustaan haaveilijana, jonka on vain pakko sopeutua elämän välttämättömyyksiin ja tyytyä siihen, mitä hänen eteensä asetetaan. On surullista, miten kellarin katolle ja puihin kiivenneestä tytöstä tulee lopulta hiljainen tyytyjä ja kohtaloonsa alistuja. Kuinka hän oppii piilottamaan haaveilevan luonteensa ja pitämään sen muilta salassa.

Papin tyttäressä Ahon käyttämä kieli on vanhahtavaa ja puheenparsista kuuluu eletty aika. Tämä teki kirjan ainakin itselleni kankeaksi lukea. Sanat eivät oikein tuntuneet asettuvan mieleeni ja lukeminen takkusi ja eteni hitaasti. Sanoisin, ettei ole sujuvalukuisinta tai parhainta Ahoa laisinkaan.