George Orwell: Vuonna 1984

Alkuteos: Nineteen Eighty-Four (1949)

Suomentaja: Raija Mattila

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 370

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-40447-8

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2016: 38. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja (50/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 34, 41 ja 42

*Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja tarkkailee kansalaisten liikkeitä ja ajatuksia. Puolue on luonut uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi.

Winston Smith väärentää työkseen historiaa, mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwellin (1903-1950) romaani julkaistiin kylmän sodan aattona 1949. Ilmestyessään se oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittämät ilmiöt ovat toteutuneet paitsi diktatuureissa myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista.*

Orwellin kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa esittelee meille Wistonin ja maailman, jossa hän elää. Se kuvailee hyvin ja mielenkiintoisesti maailmaa ja siinä elävien ihmisten oloja. Itselleni ainakin tuli jo tätä lukiessa melkoisen ahdistunut olo. Kuin minua olisi itseänikin tarkkailtu. Toisessa osassa Winston kohtaa Julian, johon rakastuu ja jonka kanssa hän yhdessä kapinoi yhteiskuntaa ja sen asettamia normeja vastaan. Kuten arvata saattaa, kaksikko kulkee yhdessä kohti loppua… Kolmas osa käsittelee sitä, mitä kaksikon ennalta arvattavan kiinnijäämisen jälkeen tapahtui. Tämä osa lienee kaikkein ahdistavin. Se nimittäin kuvaa sitä, mitä Puolue on valmis tekemään murtaakseen ihmisen ja “parantaakseen” hänet osaksi yhteiskuntaa. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa lukijan sisällä kytemään inho ja tietyn tyyppinen pelko.

Vaikka kirjan aihe on ahdistava, on se koukuttavaa luettavaa. Itse nappauduin mukaan ja kirjaa oli välillä hankala laskea käsistä. Vaikka juoni on ennalta arvattava, on osa tapahtumista hyvinkin yllättäviä ja ihmeellisiä. Etenkin kun osa kirjan tapahtumista on sellaisia, että ne todella ovat osa nykypäivää. Onneksi edes huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Pelottavaa silti ajatella, että kohti noita maalattuja uhkakuvia ollaan menty ja että niistä osa on miltei arkipäiväistä nykyään…

Vuonna 1984 on klassikko, joka on edelleen hyvin ajankohtainen ja herättelevä. Se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja varmasti nostaa ajatuksia lukijan mieleen.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Alkuteos: Her Fearful Symmetry (2009)

Suomentaja: Paula Korhonen

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 475

Kustantaja: Gummerus

ISBN: 978-951-20-8102-8

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 24. Kirjasammon päivän täkynä 2016 ollut kirja (49/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 3, 17, 30, 41, 42 ja 44

*e rakkain,

Lupasin kertoa, joten tässä tulevat hyvästit. Yritän miettiä, miltä minusta tuntuisi, jos olisin sinä, mutta en osaa kuvitella maailmaa ilman sinua, vaikka olemme eläneet erossa näin pitkään.

En jätä sinulle mitään. Sait elää minun elämäni ja se saa riittää. Teen sen sijaan pienen kokeen - jätin kaiken kaksosille. Toivottavasti perinnöstä on heille iloa.

Älä murehdi, kaikki on hyvin.

Hyvästele Jack puolestani.

Rakkaudella, kaikesta huolimatta.

e

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta Elspethistä, kun heille kerrotaan, että he ovat perineet tämän asunnon Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä.

Erottamattomat kaksoset muuttavat Lontooseen uudesta vapaudesta riemuiten ja alkavat rakentaa tädin asunnosta omaa kotiaan. Pian Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy etsimään omaa identiteettiään. Julia närkästyy heikomman sisarensa itsenäistymispyrkimyksistä mutta löytää itselleenkin projektin: pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän naapurin pelastamisen.

Ennen pitkää Julia ja Valentina saavat huomata, että he eivät olekaan asunnossaan kaksin. Seinien vangiksi jäänyt tädin haamu seuraa heidän jokaista askeltaan.

Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata.*

Jälleen kerran kirja kiinnosti minua sen takia, että se käsitteli kaksosuutta. Jotenkin olen tullut siihen tulokseen, että kaikki kirjailijat, jotka käyttävät kaksosia osana kirjojaan, ottavat kaksosuudesta käsittelyyn vain pelkät kliseet. He eivät näe kaksosuuden todellisia puolia, eivät todella käsitä sitä, mitä on olla kaksonen.

Kyllä. Kaksoset yleensä pukeutuvat tiettyyn pisteeseen asti samoin. Heissä säilyy samoja piirteitä läpi elämän. Kyllä, joskus kaksosia on todella hankala erottaa toisistaan. Kyllä, he saattavat leikkiä/huvitella sillä, että heitä on hankala erottaa. Mutta kyllä, heissä on myös valtavasti eroja. Ja kyllä, heistä toinen on aina “vahvempi” kuin toinen. Tämä tosin voi muuttua ajan myötä ja kaksosten oman persoonallisuuden voimistuessa. Ja ei, en usko, että kukaan todella päästäisi kaksosten tilannetta sellaiseksi kuin se on tässä kirjassa.

Minusta kaksosena on äärimmäisen vaikeaa ajatella, että noin 20-vuotiaat pukeutuisivat täsmälleen samalla tavalla tai nukkuisivat samassa huoneessa (saatikka sängyssä joka ikinen yö). Rakastan kyllä siskoani, mutta moinen liiallinen läheisyys tekisi minut hulluksi. Hän kuitenkin on siellä. Läsnä. Tunnen hänet ja hän on osa minua. Tiedän jos hänellä on jokin hätänä. Näin ollen siis näiden kaksosten tilanne on minusta äärimmäisen epärealistinen, joka taas sai minut suhtautumaan kirjaan ja sen juoneen enemmän tai vähemmän nuivasti. Kirjassa on hyviä ja todellisen tuntuisia pointteja. Mutta se vetää jotkut kohdat reippaasti yli. Jos moisen ei anna häiritä, niin kirjan juoni on menettelevä ja hahmot viihdyttäviä.

Itse pidin enemmän kirjan sivuhahmoista. Kaksoset, Valentina ja Julia, ovat jotenkin paperin ohuita. Heitä ei ole ilman toisiaan ja kirjan ideaa. Kumpikin haahuilee eteenpäin ilman varsinaista merkitystä ja lähes pakonomainen “ihastuminen” kuolleen tädin miesystävään on aika naurettava. Sivuhahmot ovat hyvin paljon kiintoisampia. Heissä on syvyyttä. Pakko-oireista kärsivä Martin on esimerkiksi melkoisen symppis tapaus.

Kaikeksi onneksi kirja on kirjoitettu mukavasti. Sitä on helppo lukea ja lähestyä. Tarinaan pääsee kiinni, joskin juoni on melkoisen ennalta-arvattava. Hyvän päivän lukemiseksi kirja sopii oivallisesti.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Alkuteos: The Ice Twins (2015)

Suomentaja: Oona Nyström

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 349

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-29658-4

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 4, 17, 32, 41, 42, 44 ja 49

*Toinen identtisistä kaksostytöistä on kuollut. Mutta kumpi?

On kulunut vuosi siitä, kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä menehtyi onnettomuudessa. Perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää hirvittävä tragedia taakseen.

Heidän elämänsä pirstoutuu uudelleen, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär alkaa väittää olevansa Lydia, tytär, jonka vanhemmat luulivat kuolleen.

Hyisellä, eristyksissä olevalla saarella menneisyys piinaa perheen äitiä: Mitä oikein tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista kuoli?*

Monet ovat kohisseet tästä uutuudesta. Itseäni kirjan lukeminen kiinnosti siksikin, että minulla itselläni on kaksoissisar. Eräällä lailla asetin odotuksia kohtalaisen korkealle.

Kirjassa tapahtumia seurataan enimmäkseen lasten äidin, Sarahin, näkökulmasta. Hänen minä-muotoinen kerrontansa valottaa asioita lapsensa menettäneen äidin kantilta ja antaa asioihin tietyllä tapaa yksipuolisen kuvan. Surunsa murtama Sarah ei aina näe kaikkea ja tulkitsee näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa oman itsensä kautta. Hän tarkastelee lisäksi maailmaa jokseenkin “oudosti”. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni, mutta minusta Sarahin toimintatavat tai logiikka joissain asioissa eivät ole aivan paikallaan. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä vaihtelevat liian nopeasti lähes laidasta laitaan ollakseen uskottavia. Edes vaikka on vasta vähän aikaa sitten menettänyt suosikkilapsensa.

Sarahin vastapainona pääsemme seuraamaan asioita myös lasten isän Anguksen kannalta. Nämä pätkät on kuitenkin kerrottu ulkopuolista kertojaa käyttäen, joten mieheen lukija ei pääse samalla lailla käsiksi kuin äitiin. Tuntuukin, että Angus tuo mukanaan vain enemmän mysteerejä ja kummallisuuksia kuin itse selityksiä ja ratkaisuja. Hän on kuitenkin omalla tavallaan äärimmäisen kiehtova persoona. Minusta paljon jännittävämpi kuin Sarah.

Kirjassa Sarahin ja Anguksen välisillä suhteilla on suuri merkitys ja heidän kemiansa on merkittävässä osassa. Kummallakin on omat ongelmansa ja omat tapansa koettaa selvittää asioita. Pohdin sitä, että jos pari on ollut naimisissa kymmenen vuotta ja vaikka he menettävät toisen lapsensa, voisivatko heidän välinsä oikeasti olla noin rikki? Voisivatko he kohdella toisiaan todella niin kuin tässä kirjassa? Varsinkin Sarah saa minulta noottia, sillä hänen käytöksensä ja reaktionsa ovat melko “tekopyhiä”. Lisäksi minusta on kummallista miten aikalailla taloudellisen konkurssin tehnyt pariskunta vain vetelee viinipulloa toisensa jälkeen ja asustelee hotelleissa… Kai brittien konkurssi sitten vain on erilainen?

Jääkaksosten juoni on monimutkainen ja se paljastuu lukijalle vähä vähältä erilaisten vihjeiden ja muistojen kautta. Se ei ole yksiselitteinen eikä suora ja siinä on jännitettä. Valitettavasti minulle tuli tuntu, että se yrittää liikaa. Kaksoset itse jäävät sivuun ja tarina on enemmän Sarahin taistelua kohti uutta elämää ja mahdollisuutta. Ja toimillaan Sarah sai ainakin minut ärsyyntymään ja tuskastumaan itseensä. Tähän kirjaan turhaannuin. Olisin halunnut pitää siitä, mutta ei.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Alkuteos: Cien años de soledad (1967)

Suomentaja: Matti Rossi

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 413

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-20868-7

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (48/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 3, 17, 34, 39, 41 ja 44

*Macondo on huohottavan viidakon keskellä torkkuva kyläpahanen, pienoismaailma, jonka ihmisten ja vaiheiden läpi García Márquez sanoo sanottavansa. Teos on sukukronikka, kertomus merkillisestä Buendíojen suvusta, yksinäisyyteen tuomituista väkevistä persoonallisuuksista, joiden mukana Macondo syntyy, kasvaa, kukoistaa ja kuolee, liukenee neljä vuotta kestävään sateeseen.*

Sadan vuoden yksinäisyys on kirja, joka ei minulle oikein tahtonut aueta. Se tuntuu jotenkin keskeneräiseltä, viimeistelemättömältä. Jotain puuttuu. Minulle kirja välittyi miltei kuin kasana tapahtumia, joissa viitataan tuleviin ja menneisiin miltei sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tapahtumien aikajana on siis todella vaikea hahmottaa ja pitää itselleen selkeänä. Tapahtumien epämääräisyyden lisäksi mukana pysymistä vaikeuttaa se, että kirjassa on todella paljon henkilöhahmoja ja useammalla heistä on vielä kaiken päätteeksi sama nimi. Hankalaa ja monimutkaista.

Epämääräinen aikajana ja sekainen henkilögalleria ovat jo yksistään asioita, joista en ollut kamalan iloinen kirjaa lukiessani. Tähän kun vielä laitetaan se, että kirjan tapahtumat ovat melkoisia ja hyvin erikoisia, niin keitos alkaa olemaan valmis… Tarjolla kun on sukulaistensa kanssa pelehtiviä ihmisiä, mitä kummallisimpia rakkaussuhteita ja lukuisia lehtolapsia ympättynä sotaan ja sen seurauksiin, yhden suvun mitä moninaisimpiin vaiheisiin halki useampien sukupolvien, joissa kuitenkin osa tuntuu elävän ikuisesti… Ja mitähän kaikkea vielä? Sanoisin, että kirjassa tuntuu olevan liikaa miltei kaikkea. Tapahtumia, henkilöhahmoja, viittauksia menneeseen/tulevaan...

Julmasti totean. Olkoon klassikko. Minä en tästä tykännyt, enkä valitettavasti usko kovinkaan monen ikäpolveni jäsenen tai tästä nuoremmankaan tykkäävän.

Sue Grafton: E niin kuin epäilty

Alkuteos: E is for Evidence (1988)

Suomentaja: Annika Eräpuro

Ilmestymisaika: 1997 (ko.painos)

Sivumäärä: 248

Kustantaja: book studio

ISBN: 951-611-831-3

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Kinsey Millhone Aakkosmurhat #5

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 17, 30, 41, 42 ja 44

*Kinsey Millhone poikkeaa eräänä synkeänä syysmaanantaina pankissa tarkistamassa saldonsa; tilillä kun pitäisi olla muutama dollari jäljellä. Sinne on kuitenkin yhtäkkiä ilmaantunut 5 000 dollaria ylimääräistä, ja illalla tulee puhelinsoitto: Meillä on todisteita, että te otatte vastaan lahjuksia…

Alkaa Kinseyn ikimuistettavin juttu - juttu joka on saattaa hänet hulluksi.*

Pienen tauon jälkeen palasin Kinseyn pariin ja huomasin jälleen viihtyväni hänen seurassaan. Tällä kertaa monet aikaisemmista kirjoista tutut hahmot loistavat poissaolollaan, mutta sisään marssiin joukko uusia, kirjan kannalta tärkeitä hahmoja, jotka myös samalla avaavat lukijalle palan Kinseyn menneisyyttä. Tällaisia ovat oikeastaan koko Woodien perhe, sekä myös eräs vähän ikävämpi haamu Kinseyn menneisyydestä…

Kaikki alkaa aikalailla rutiininomaisesta jutusta, joka kuitenkin äkkiä lähtee lapasista ja Kinsey huomaa olevansa ilkeän juonen kohteena. Kerrankaan hänellä ei ole asiakasta, vaan hän saa tosissaan työskennellä ja taistella pelastaakseen oman maineensa. Kirjan lähtökohdat ovat siis melkoisen jännittävät ja vauhdin kiihtyessä asiat tuntuvat jopa räjähtävän käsiin ennen lopullista ja yllättävää ratkaisua.

Jos jostain tässä Aakkosmurhassa en pitänyt, niin se on juuri loppu. Vaikka kirjassa on vihjeitä ja värähtelyitä suuntaan jos toiseenkin, on ratkaisu sellainen, ettei lukija olisi mitenkään voinut päätyä siihen. Kinseyllekin kaikki paljastuu nimittäin todella yllättävällä tavalla ja äkkiä. Tästä puutteesta huolimatta ei Kinsey kuitenkaan petä sen kevyen viihteen osalta jota kirjalta odotin.

Anu Mannonen: Valkoinen sammakko

Alkuteos: Valkoinen sammakko : Essee japanilaisesta estetiikasta ja kulttuurista (2003)

Ilmestymisaika: 2003 (ko.painos)

Sivumäärä:128

Kustantaja:Funi

ISBN: 952-91-6110-7

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja (47/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: -

*Valkoinen sammakko pyrkii antamaan kokonaiskuvan perinteisestä japanilaisesta estetiikasta ja kulttuurista. Esteettinen on ollut ja on yhä erottamaton osa Japanin kulttuuria ja elämäntapaa, ja sitä ymmärtämällä oppii tuntemaan japanilaisten suhtautumista elämän eri ilmiöihin, kuten aikaan, tilaan, kieleen, ihmisiin ja luontoon.

Kirja keskittyy Heian-kaudesta (794-1185) Tokugawa-kauteen (1600-1868), mutta ulottuu myös esihistoriallisesta ajasta nykypäivään saakka. Teoksessa käsitellään myös japanilaisen kulttuurin itäaasialaisia juuria, erityisesti Kiinan merkittävää vaikutusta. Kirjan alateemana on terveyden suhde kulttuuriin, missä luonnolla on keskeinen sija.

Kirjoittaja Anu Mannonen (FM) on estetiikan ja japanologian opintojensa ohessa perehtynyt aiheeseen matkoillaan Japanissa sekä harrastustensa kautta.*

Mannonen varoittaa kirjansa alussa siitä, että pientä tekstiä on luvassa ja paljon. Tällä hän viittaa alaviitteisiin, joita kirjassa todella on melkoisen paljon. Osa on vain lähdeviitteitä, osa taas avaa käsiteltävää asiaa enemmän ja yksityiskohtaisemmin. Jos siis haluaa vain perustiedot, kannattaa lukea vain ns. pääteksti. Aiheesta enemmän kiinnostuneen taas kannattaa lukea kaikki mahdollinen.

Vaikka teos on jo “iäkäs” on se minusta silti todella mielenkiintoinen ja myöskin ajankohtainen. Eihän historia varsinaisesti muutu kuin tulkinnoiltaan. Valkoinen sammakko on oikein oivallinen paketti japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneelle. Se pystyy vastaamaan niin pintapuolisesti aihetta tarkastelevan kuin vaativammankin lukijan tarpeisiin. Lisäksi teksti on hyvin kirjoitettua ja helppolukuista. Se on jäsennelty hyvin ja johdonmukaisesti. Kirjan voi mainiosti lukea alusta loppuun tai pätkän sieltä ja toisen täältä.

Dmitri Gluhovski: Metro 2034

Alkuteos: Metro 2034 (2009)

Suomentaja: Anna Suhonen

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 367

Kustantaja: LIKE

ISBN: 978-952-01-0603-4

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Itsenäinen jatko kirjalle Metro 2033 (Metro #2)

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 3, 4, 42 ja 44

*Ihmisen oli turha haaveillakaan revanssista.

Ydinsota on ohi. Ihminen on paennut radioaktiivista säteilyä ja sen synnyttämiä uusia organismeja syvälle maan alle, Moskovan kolkkoihin metrotunneleihin. Piinaavassa selviytymiskamppailussa ihmiskunnan suojeliaksi noussut eliittisotilas Hunter on kadonnut. Mitä Hunterille oikein tapahtui? Metro 2033:n hurja menestystarina saa jatkoa.*

Metron tarina jatkuu. Tällä kertaa lukija pääsee seuraamaan maanalaisen maailman tapahtumia vanhan miehen, tarinankertoja Homeroksen kautta. Oman sanansa tapahtumiin antaa myös kovia kokenut nuorinainen, Šasa. Neitosen elämä on ollut kovaa jopa Metron mittapuulla, mutta siitä huolimatta hänellä on kyky nähdä maailmassa toivoa. Nämä kaksi päätyvät kumpikin erilaisista syistä seuraamaan Hunteria tämän matkalla kohti omaa kohtaloaan, joka näyttää varsin synkältä.

Kirja kertoo mitä Hunterille kävi, ja millainen on hänen nykyisyytensä. Se valottaa siis tapahtumia, jotka sattuivat samaan aikaan Metro 2032 kanssa, mutta myös jatkaa eteenpäin. Sivuilla seikkailee siis hieman samoja hahmoja kuin aikaisemmassa kirjassa. Ja mikä kiintoisinta, vaikka jälleen yksi metron synkistä tarinoista saadaan loppuun, jää tilanne auki mahdollisille jatkoille…

Tällä kertaa Metro ei aivan napannut minua mukaansa samallalailla kuin aikaisemmin. Kukaan hahmoista ei ollut yhtä kiintoisa ja monitahoinen kuin Artjom. Maailma on yhä upea ja mielenkiintoinen, mutta hahmot ehkä liian perinteisiä. Ja kaikkein mielenkiintoisimman, eli Hunterin, päähän lukijaa ei päästetä. Tekstistä myös tuntuu puuttuvan se kiihkeä intohimo, mikä pyörteili aikaisemmassa kirjassa. Näistäkin pikku puutteista huolimatta Metro 2033 on mielenkiintoinen ja erilainen maailmankuvaus tulevaisuuden maailmasta, jonka ei koskaan toivoisi toteutuvan.

Dalene Matthee: Fiela’s Child

Alkuteos: Fiela se Kind (1985.)

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 310

Kustantaja: Penguin books

ISBN: 978-0-14-318543-7

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Modern classic

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2016: 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (46/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 2, 3, 5, 32, 34, 41 ja 44

*A child wanders too far into the Knysna Forest… he never returns.

Nine years later government officials working on a census find a white child living with a Coloured family in the mountains beyond the forest. They take him away from the stricken Fiela, who has brought him up as her son, and give him back to his ‘original’ family.

Stunned and helpless, Benjamin waits for Fiela to reclaim him. But, powerless against authority, Fiela never comes. Benjamin has to grow up before he can go in search of the truth…*

Minun pitää todella kiittää ystävääni, joka toi tämän kirjan minulle tuliaisiksi Etelä-Afrikasta. Fiela’s Child on nimittäin aivan uskomattoman koukuttava ja hyvin kirjoitettu kirja. Ihan alkoi itkettämään kun tajusin, miten huonosti sitä löytyy kirjastoista. Eikä Mattheen teoksia muutenkaan näytä kovin paljoa olevan tarjolla Suomessa. Se on todella sääli.

Matthee on valinnut tähän kirjan aiheeksi tosipohjaisen tarinan. Valkoinen lapsi katoaa ja toisaalla tummaihoinen perhe kasvattaa valkoista lasta omanaan. Asia on vaiettu salaisuus, kunnes se väestönlaskennan yhteydessä paljastuu ulkomaailmalle. Silloin asiaan puuttuvat (valkoiset) ihmiset ja ottavat siten kohtaloa omiin käsiinsä muuttaen kahden perheen elämän täysin.

Kirjassa tapahtumia seurataan Benjaminin, tuon löytyneen lapsen, sekä hänen kahden vanhempansa kautta. Ääneen pääsee pojan valkoinen isä, Elias, ja hänen tummaihoinen äitinsä Fiela. Vanhemmista kumpikin kertoo lisäksi oman perheensä arjesta ja siitä, miten Benjamin tai Lukas, siihen vaikuttaa. Miten kohtalo kohtelee perheitä, joissa poika elää. Kullakin kolmesta kertojasta on oma äänensä ja tapansa tarkastella maailmaa. Benjaminin/Lukasin tapa kertoa asioita tietenkin muuttuu hänen varttuessaan lapsesta nuorukaiseksi ja lopulta mieheksi.

Fiela’s Child pitää sisällään useiden vuosien ajan jakson, jossa ei kaikkia tapahtumia kerrota ja joskus asiat sattuvat vähän päällekkäin. Tapahtumia on silti helppo seurata ja puuttuvat kohdat täytetään hyvin, joten lukija kestää kyllä kärryillä. Kertojien vaihtelu myös lisää jännitystä, sillä lukija joutuu odottelemaan sitä, koska jokin asia tulee tapahtumaan. Varsinkin, jos kertoja vaihtuu jonkun päätöksen jälkeen. Kertojan vaihtoa onkin käytetty tehokkaasti apukeinona, joka vangitsee lukijan huomion.

Tapahtumat alkavat siitä, kun kolmevuotias lapsi katoaa. Sitten ollaankin jo varsinaisen tarinan alussa, jossa tuosta katoamisesta on kulunut jo yhdeksän vuotta. Näitä tapahtumia seuraillaan hyvän tovin, jotta lukijalle selviää, miksi käy ja mitä ja millaista elämä on tässä kaikille oudossa ja vieraassa tilanteessa. Ja sitten jälleen hypätään vuosia eteenpäin aikaan, jolloin asiat viimein alkavat selviämään todella Benjaminille, joka on joutunut kasvamaan kahden perheen muistoissa ja nykyisyydessä.

Mattheen tyyli kirjoittaa on valloittava. Teksti on hyvin kirjoitettua, selkeää ja koruttoman kaunista. Siinä on rehellisyyttä ja tunnetta, voimaa, joka tuntuu kumpuavan syvempää. Minut Benjamin ja Fiela nappasivat täysin mukaansa, he pääsivät sisälleni jopa siinä määrin, että välillä olin itkeä silloisen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Aikansa kuvaajana kirja on tarkka ja uskottava. Siinä erottuu hyvin valkoisen ja tumman ihon värin ero.

Jos jostain onnistuu tämän kirjan käsiinsä saamaan, kannattaa sitä ehdottomasti kokeilla. Se on kaunis ja koskettava tarina kasvusta ja ihmisyydestä, elämästä, jossa jokaisen on taisteltava tai tyydyttävä osaansa.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Alkuteos: Closed Casket (2016)

Suomentaja: Terhi Vartia

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 324

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-41870-3

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Uusi Hercule Poirot -mysteeri #2

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2016: 16. En ollut ikinä ennen kuullut kirjasta (45/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 4, 30, 41, 44, 49

*Hercule Poirot tutkii jälleen!

Agatha Christien mestarisalapoliisin pienet harmaat aivosolut hyrräävät kuin jaguaari.

Lady Athelinda Playford järjestää kartanossaan Irlannin maaseudulla kutsut. Hän aikoo illallisella ilmoittaa vierailleen suurista ja vähintäänkin yllättävistä muutoksista testamenttiinsa, mikä tuskin on kaikille mieleen. Vieraiden joukossa ovat myös kuuluisa belgialainen etsivä Hercule Poirot ja komisario Edward Catchpool, mutta kumpikaan ei tiedä, miksi heidät on kutsuttu - kunnes Poirot alkaa epäillä, että heidän teatraalisesti käyttäytyvä emäntänsä yllyttää tieten tahtoen murhaajaa iskemään…

Suljettu arkku on Sophie Hannahin toinen Hercule Poirot -mysteeri huikean suosion saaneen Nimikirjainmurhien (2014) jälkeen. Molemmat romaanit sijoittuvat turhamaisen pikku belgialaisetsivän kultakaudelle 1920-luvun Britanniaan.*

Sattui somasti, että juuri kun pohdin sitä, minkä kirjan sijoittaisin kyseiseen haasten kohtaan, sattui tämä uusin “poirot” tulemaan esiin keskustelussa. Ja mikä vielä parempaa, sattui kyseinen kirja palautumaan sopivasti bestsellerinä kirjastoon, joten sain sen napattua itselleni luettavaksi.

Hannahin uudet Poirot-kirjat ovat herättäneet kiivaasti keskustelua sekä puolesta että vastaan. Pidin Nimikirjainmurhista ja jännityksellä tartuinkin tähän uutukaiseen, jossa kertojana toimii Edward Catchpool. Catchpool ei tällä kertaa aivan yllä kertojana aikaisemmalle tasolle ja joissain kohtaa kirjan kieli muutenkin tuntuu erilaisemmalta, jokseenkin vieraalta. Poirot tuntuu jäävän vähän sivuun…

Suljetussa arkussa on varsin värikäs kirjo erilaisia ja erittäin persoonallisia henkilöhahmoja, joten ehkä siksikin Poirot on enemmän vain tarkkailijana. Ja onnistuupa pieni etsivä jopa tekemään perinteisen johtolankojen metsästysretkensä kesken murhatutkimuksien… Eli vihjeitä on kyllä tarjolla, mutta kaikkia niitä lukija ei varsinaisesti suoraan pääse poimimaan, vaan ne pitää pystyä päättelemään.

Kirjan juoni onkin aikamoista päättelyä. Miltei kaikilla tuntuu olevan mahdollisuus murhaan. Ja aika monella on motiivikin. Palasia saa yhdistellä hyvän tovin, ennen kuin asiat alkavat loksahtelemaan kohdilleen. Tällä kertaa jotkut asiat tuntuivat turhan helpoille ja itsestäänselville. Oliko juoni koetettu saada liian monimutkaiseksi? Loppunäytäntöön nimittäin kulutettiin todella paljon sivuja, kun selitettiin murhan motiiveja ja tekotapaa.

Kaiken kaikkiaan ihan mukiin menevän viihdyttävä lukukokemus, josta varmasti tullaan keskustelemaan Poirot-fanien keskuudessa. Valitettavasti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle. Mutta josko taas seuraava sitten? Sitä odotellessa.