Alkuteos: Pop goes the Weasel (1999)
Suomentaja: Jukka Saarikivi
Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)
Sivumäärä: 333
Kustantaja: WSOY
ISBN: 951-0-24827-4
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Alex Cross #5
Peukku: ^^b
Lukuhaaste 2017: 15. Kirjassa harrastetaan /kirja liittyy harrastukseen (14/50)
*Washingtonin kaduilla kulkee iltaisin taksi, jonka kuljettaja etsii kyytiinsä nuoria naisia - vain surmatakseen heidät kaupungin köyhimmissä kortteleissa. Huolellisesti naamioitunut murhaaja kerskuu teoillaan erikoisessa ystäväpiirissä, joka pitää yhteyttä toisiinsa internetin välityksellä. Kalmaklubin peitenimi on Neljä ratsumiestä, ja häikäilemätön tappaja kutsuu itseään Kuolemaksi.
Kokeneen etsivän vaistolla Alex Cross seuraa psykopaatin jälkiä, mutta poliisilaitoksen johto ei niele hänen teoriaansa sarjamurhaajasta. Jatkaessaan tutkimuksia omin päin Alex huomaa samalla saattaneensa oman rakastettunsa Christinen suureen vaaraan. Hän ei saa sydämelleen rauhaa ennen kuin kaikki salaseuran jäsenet tavoitetaan. Peto on houkuteltava ulos luolastaan.*
Patterson oli minulle uusi tuttavuus kirjailijana ja Alex mielenkiintoinen päähahmona. Itse en ainakaan ole kovin moneen tummaihoiseen miespuoliseen murhatutkijaan törmännyt.
Vaikka kyseessä on selvästi sarja, pystyy yksittäisen teoksen lukemaan ilman koko sarjan tuntemista. Viittauksia menneisiin sattumuksiin on, mutta ne eivät häiritse lukemista. Pikemminkin laittavat vain pohtimaan sitä, milloin nuo aikaisemmat osat saa käteensä. Sen verran kiintoisilta nuo menneetkin tapahukset kuulostivat ja sen verran hyvin tämä nappasi minut mukaansa.
Kuten jo sanoin, Alex vaikutti oikein persoonalliselta päähenkilöltä. Pskykologi, joka auttaa poliisia ratkomaan murhia. Eräänlainen profiloija siis. Hän on älykäs, uskollinen ja syvän kiintynyt perheeseensä ja ystäviinsä. Ja ne ystävät, toiset poliisit, ovat oikein mukavan oloisia sivuhahmoja. Ihan jo henkilöhahmojen takia tässä on hyvä kirja jännityksen nälkäisille.
Toinen hyvä syy tarttua tähän, on juoni. Se on melkoisen hektinen. Vaikka kirjassa ajallisesti kuluukin hyvin pitkä aika ei torkkuvaiheisiin jäädä kiinni. Itse kirja on suoraa asiaa. Tärkeästä tapahtumasta siirrytään toiseen. Plussana tietenkin se, että murhaaja hyödyntää työssään roolipelejä. Hän harrastaa roolipelaamista ja on luonut siihen omat keinonsa, joiden avulla hän toteuttaa sitten murhia. Heitetään D20-noppaa ja katsotaan, kuinka nopeasti ja miten uhri kuolee, vai pitääkö murhaajan sittenkin poistua paikalta… Toki välillä kehitellään henkilösuhteitakin, mutta ne ovat juonen kannalta olennaisia. Tätä suoraa tyyliä tukee kieli. Se ei turhia kaunistele. Mikä on hyvä tämän juonen kannalta. Se nimittäin on suhteellisen omaperäinen ja kiintoisa. Osa lukijoista saattaa pitää kirjaa ehkä raakana, joten omalla vastuulla kannattaa kokeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti