Alkuteos: Beloved (1987)
Suomentaja: Kaarina Sonck
Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)
Sivumäärä: 329
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-4850-8
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Keltainen pokkari
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 43. Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään (35/50)
*Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisessä Ohiossa Sethe, karannut orja, elää tyttärensä ja anoppinsa ja rakkaiden muistojensa kanssa. Hän on todistanut miehensä väkivaltaisen kuoleman ja uhrannut toisen tyttärensä, koska ei ole halunnut tämän elävän orjuudessa.
Torjuttu menneisyys elää vahvasti talon asukkaissa. Kun taloon ilmestyy mies Sethen menneisyydestä, käy orjuuteen ja kärsimyksiin liittyvien muistojen tukahduttaminen mahdottomaksi.
Lopullisesti tilanne muuttuu, kun taloon ilmaantuu merkillinen nuori nainen, joka kutsuu itseään nimellä Rakkain. Hän takertuu taloon ja sen väkeen aivan kuin ne olisivat yhtäkkiä kaikki mitä hänellä on jäljellä. Mutta onko hänelle sijaa elämässä, jonka on jatkuttava?
Pulitzer-palkittu Minun kansani, minun rakkaani käsittelee Yhdysvaltain mustien historiaa ja kulttuuriperintöä monikerroksisesti ja aistivoimaisen runollisesti.*
Ymmärrän, että kyseessä on klassikko. Ymmärrän miksi kirjasta on puhuttu ja puhutaan edelleen. Se on vaikuttava. Se käsittelee kipeää aihetta, avaa epäilemättä haavoja ja on uskalias. Mutta…
Minusta kirja on juoneltaan ja tapahtumiltaan melkoisen sekava. Kertojina ääneen pääsevät niin Sethe, hänen tyttärensä Denver, Paul D kuin Leima Maksettukin. Ja taitaapa olla vielä pari muutakin… He kertovat tapahtumia enemmän tai vähemmän sekavassa järjestyksessä, kukin hieman omalla tyylillään ja omalta kannaltaan. Välillä ollaan nykyisyydessä ja välillä loikataan muistoihin, siihen miten nykyiseen tilanteeseen ollaan päädytty. Mutta kukaan ei oikein halua kertoa kaikkea. Ei ainakaan aluksi. Teksti vihjailee ja ohjailee ja vasta pitkän “kinuamisen” jälkeen alkavat tapahtumat paljastumaan…
Se, mikä myös tekee tekstistä osittain vaikeatajuisen on se, että kirja ammentaa paljon mustan väestön, silloisten orjien ja entisten orjien, uskomuksista ja tavoista. Heille on aivan luonnollista, että kuollut palaa kummittelemaan ja voi sattua vaikka mitä muutakin. Näiden asioiden ja ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen yhdistelmä on sankka ja tiheä. Siihen on hankala päästä käsiksi ja samaistua.
Minulla lukeminen takkusi. Pahasti. Teksti tuntui lentävän omia teitään ja välillä kadotin langat kokonaan käsistäni. Eikä kukaan hahmoista saanut sympatioitani puolelleen. Odotin, että olisin toivonut edes yhdelle heistä jotain hyvää, mutta oikeastaan he kaikki ovat hyvin itsekkäitä kaikesta huolimatta. Vasta aivan lopussa aloin ymmärtää ja toivoa edes hieman parempaa Denverille.
Ei. Tunnustettava on. Kaikista klassikoista ei voi, eikä tarvitsekaan pitää. Riittää, että tietää miksi ne ovat klassikoita. Riittää, että ymmärtää niistä edes vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti