Alkuteos: 2005 (ilm.)
Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)
Sivumäärä: 332
Kustantaja: Tammi
ISBN: 951-31-3394-X
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2015: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aikaisemmin lukenut (22/50)
*Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.
On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen välillä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.
Mistä kevät alkaa on kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta. Annamari Martikainen kirjoittaa vaikeasta aiheesta paitsi oivaltavan humoristisesti myös viiltävän totuudenmukaisesti. Yhtä vaikeaa kuin kevään ensimmäisiä hetkiä on huomata milloin lapsemme lakkaavat olemasta lapsiamme ja vanhempamme vanhempiamme.*
Vaikea aihe kirjassa, mutta sitä on lähestytty hyvin. Kolmen naisen kautta tapahtumien seurailu ei ole kovin helppoa, eikä ehkä kaikkein selvintäkään. Etenkin kun jokaisella naisella on oma tapansa lähestyä asioita ja he vielä palaavat kukin muistoihinsa kesken hetkien ja pomppaavat sitten takaisin todellisuuteen. Muistoja ja nykyisyyttä ei ole eroteltu mitenkään kamalan selvästi, mutta kyllä muutokset yleensä huomaa.
Martikaisen tyyli on rento ja siinä on huumoriakin. Välillä hänen ilmauksensa kuitenkin tuntuivat itsestäni oudoilta. Ehkä ne ovat hänen käyttämänsä kielikuvat, jotka ovat joskus jopa runollisia. Ne kuitenkin tuntuvat sopivan aiheen käsittelyyn hyvin. Antavat tarinalle tunnelman, joka on miltei kokoajan haikeahko.
Itse Leila tuntuu jäävän etäiseksi vaikka häntä ja hänen muistojaan seurataankin eniten. Hän kuitenkin risteilee maailmasta ja paikasta toiseen, jää kaukaiseksi. Sen sijaan Kia tuntuu rehelliseltä, raikkaalta. Ehkä siksikin, että hän on lähimpänä omaa itseäni. Häneen on helppo samaistua. Helenaa - Leilan äitiä - kohtaan taas tuntee miltei kokoajan jonkinlaista hellyyttä. Hän on herttainen mummeli, joka ei mahda tapahtumille mitään ja joka ei lopulta itsekään tunnu ymmärtävän mitä on tapahtumassa. Se koskettaa. Saa pohtimaan.
Kaunis kirja vaikeasta aiheesta. Toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea moista. Ei ole helppoa luopua itsestään ja muistoistaan, elämästään. Eikä ole helppoa seurata vierestä kun toinen menettää minuutensa ja muistonsa. Etenkin kun vastakohtana näkee toisen, joka vasta on aloittanut muistojensa rakentamisen.
Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)
Sivumäärä: 332
Kustantaja: Tammi
ISBN: 951-31-3394-X
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2015: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aikaisemmin lukenut (22/50)
*Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.
On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen välillä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.
Mistä kevät alkaa on kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta. Annamari Martikainen kirjoittaa vaikeasta aiheesta paitsi oivaltavan humoristisesti myös viiltävän totuudenmukaisesti. Yhtä vaikeaa kuin kevään ensimmäisiä hetkiä on huomata milloin lapsemme lakkaavat olemasta lapsiamme ja vanhempamme vanhempiamme.*
Vaikea aihe kirjassa, mutta sitä on lähestytty hyvin. Kolmen naisen kautta tapahtumien seurailu ei ole kovin helppoa, eikä ehkä kaikkein selvintäkään. Etenkin kun jokaisella naisella on oma tapansa lähestyä asioita ja he vielä palaavat kukin muistoihinsa kesken hetkien ja pomppaavat sitten takaisin todellisuuteen. Muistoja ja nykyisyyttä ei ole eroteltu mitenkään kamalan selvästi, mutta kyllä muutokset yleensä huomaa.
Martikaisen tyyli on rento ja siinä on huumoriakin. Välillä hänen ilmauksensa kuitenkin tuntuivat itsestäni oudoilta. Ehkä ne ovat hänen käyttämänsä kielikuvat, jotka ovat joskus jopa runollisia. Ne kuitenkin tuntuvat sopivan aiheen käsittelyyn hyvin. Antavat tarinalle tunnelman, joka on miltei kokoajan haikeahko.
Itse Leila tuntuu jäävän etäiseksi vaikka häntä ja hänen muistojaan seurataankin eniten. Hän kuitenkin risteilee maailmasta ja paikasta toiseen, jää kaukaiseksi. Sen sijaan Kia tuntuu rehelliseltä, raikkaalta. Ehkä siksikin, että hän on lähimpänä omaa itseäni. Häneen on helppo samaistua. Helenaa - Leilan äitiä - kohtaan taas tuntee miltei kokoajan jonkinlaista hellyyttä. Hän on herttainen mummeli, joka ei mahda tapahtumille mitään ja joka ei lopulta itsekään tunnu ymmärtävän mitä on tapahtumassa. Se koskettaa. Saa pohtimaan.
Kaunis kirja vaikeasta aiheesta. Toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea moista. Ei ole helppoa luopua itsestään ja muistoistaan, elämästään. Eikä ole helppoa seurata vierestä kun toinen menettää minuutensa ja muistonsa. Etenkin kun vastakohtana näkee toisen, joka vasta on aloittanut muistojensa rakentamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti