Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Alkuteos: Rocannon’s World (1966)

Suomentaja: Jyrki Iivonen

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 180

Kustantaja: avain

ISBN: 978-951-692-804-6

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Hain-sarja #1

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2015: Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja (46/50)

*Mielikuvituksen mestari Ursula K. Le Guin on lumonnut monta lukijoiden sukupolvea. Klassikon aseman saavuttanut Rocannonin maailma (1966) on hänen esikoisteoksensa, joka aloitti Hain-romaanien sarjan. Sarjasta on aikaisemmin suomennettu teokset Pimeyden vasen käsi, Osattomien planeetta, Maailma, vihreä metsä sekä Kahdesti haarautuva puu.

Rocannonin maailma on seikkailu kaukaisella planeetalla. Inhimillisyys, rohkeus ja vapaudenhalu punnitaan, kun miehittäjä alistaa älykkäitä ihmisenkaltaisia olentoja.*

Vaikka kirja on aika lyhyt, mahtuu sen kansien väliin silti uskomattoman paljon. Ehdimme tutustua mielenkiintoisiin uusiin rotuihin ja heidän historiaansa sekä tapoihinsa, moniin kiintoisiin hahmoihin ja kokonaiseen maailmaan, joka on täysin erilainen omastamme. Maailma, jolla vielä ei ole nimeä on kaunis ja mystinen ja se onnistuu herättämään Liiton mielenkiinnon.

Le Guin punoo yhteen maailman, jossa on todellisuutta ja taikaa. Paikasta toiseen ei avaruudessa siirrytä nopeasti. Matkat ihmisiltä kestävät vuosia ilma-aluksissa, mutta vähitellen viestit ja tuho voivat liikkua hetkissä. Näin ihminenkin on voinut todellisuudessa olla olemassa jo 140 vuotta, vaikka näyttääkin 40-vuotiaalta.

Kirjan tyyli on runollinen ja kaunis. Sen tunnelma leppoinen. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin liiallisella vauhdilla vaan rauhallisillekin hetkille on aikaa. Koko ajan tapahtuu, mutta tapahtumat eivät ole pelkkää räiskintää ja vaaraa, vaan Rocannonin matkassa pääsemme tutustumaan maailmaan samaa tahtia hänen kanssaan. Lukija saa jakaa tämän tutkimusmatkailijan ilot ja surut. Rocannon on sympaattinen hahmo, josta vain huomaa pitävänsä. Eivätkä hänen toverinsakaan ole hassumpia, vaikkei syviä hahmoluotauksia olekaan luvassa. He ovat kuitenkin inhimillisiä ja rakastettavia.

Vaikka Rocannonin maailma aloittaakin Hain-romaanien sarjan, voi sen mainiosti lukea yksittäisenä teoksena. Tämän kirjan väliin mahtuu yksi tarina, yksi ja useampikin elämä. Varsinaisia viittauksia seuraaviin kirjoihin ei ole, joten ainakin itse voin vielä pantata seuraavan kirjan aloittamista ja lukea toisia alta pois. Le Guinin kirjojen mystisen kauniiseen maailmaan voin palata vähän myöhemmin.

Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet

Alkuteos: The Secrets of Life and Death (2013)

Suomentaja:Sami Heino

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 416

Kustantaja: Like

ISBN: 978-952-01-1076-5

Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Jackdaw Hammond #1

Peukku: ^^b

*Puola 1585

Kreivitär Erzsébet Báthory on vakavasti sairas, ja apua etsitään magiasta. Hänen sairautensa takana piilee kuitenkin hyytävä salaisuus, jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä päivänvaloon.

Englanti 2013

Junasta löytyy teinitytön ruumis, joka on täynnä okkulttisia symboleja. Poliisitutkinnassa avustava salatieteiden asiantuntija epäilee rikospaikalla nähdyn arvoituksellisen naisen liittyvän tapaukseen - ja pian vuosisatojen takainen mysteeri imaisee kaikki kiihkeään kamppailuun elämästä ja kuolemasta.

Rebecca Alexander on englantilainen psykologi ja kirjailija, joka asuu perheineen kummitustalossa Pohjois-Devonissa. Elämän ja kuoleman salaisuudet on hänen esikoisteoksensa.*

Esikoisteokseksi tämä on kirjoitettu hyvin. Tyyli on miellyttävää lukea ja se pitää sisällään. Hahmot ovat helposti lähestyttäviä ja heidän kohtalonsa on saatu kiinnostavaksi. Vähitellen paljastetaan asioita, avataan salaisuuksia ja se tässä onkin parasta. Pientä miinusta liian kliseisestä äkkirakastumisesta, mutta se voidaan sallia.

Alexander kuljettaa tarinaa kahdella tasolla. Toisessa seuraamme John Deen ja Edward Kelleyn matkaa ja tutkimuksia. Sitä, miten heidän tekonsa vaikuttavat vuosisatojen päähän. Ja toisessa taas seuraamme juuri näitä seurauksia… Kahdesta tasosta huolimatta kertomus pysyy hyvin kasassa ja siinä on oikeastaan osa sen voimaa. Juuri kun asiat alkavat mennä liian kiintoisiksi toisaalla, hypätäänkin toiselle tasolle. Lukija pidetään jännityksessä. Eikä koskaan paljasteta liikaa kerralla.

Vaikka kirja onkin fiktiota, on Alexander ottanut innoituksensa todellisuudesta. Kreivitär on todella ollut olemassa ja hänellä on ollut hyvin mielenkiintoinen maine. Ei siis ihme, että hän on ollut inspiraationa tämän tyyliselle teokselle. Oikeastaan itse ainakin jäin jopa kaipaamaan jotain vieläkin yllättävämpää. Potentiaalia olisi ollut vielä jännittävämpäänkin juoneen ja tapahtumiin. Nyt kirja on kaikesta huolimatta melko kiltti.

Ken Follett: Ikuisuuden ääri

Alkuteos: Edge of Eternity (2014)

Suomentaja: Anu Niroma

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 1072

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-95-0-40653-3

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Vuosisata trilogia #3

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2015: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle (45/50)

*Kylmän sodan vuodet Vuosisata-trilogian päätösosassa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun toisiinsa kietoutuneita kohtaloita viidessä eri maassa: Yhdysvalloissa, Saksassa, Neuvostoliitossa, Englannissa ja Walesissa. Viimeisessä osassa siirrytään valtaisan sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen kuohunnan ajanjaksoon 1960-luvulta läpi 1980-luvun, kansalaisoikeustaisteluista, salamurhista, poliittisesta joukkoliikehdinnästä ja Vietnamin sodasta aina Berliinin muuriin, Kuuban ohjuskriisiin - ja rock and rolliin.

Itäsaksalainen opettaja Rebecca Hoffman oivaltaa, että Stasi on vakoillut häntä jo vuosia, ja ryhtyy impulsiiviseen tekoon, joka vaikuttaa hänen perheensä koko loppuelämään. Yhdysvalloissa nuori juristi George Jakes siirtyy Robert F. Kennedyn johtaman oikeusministeriön palvelukseen ja joutuu keskelle maata repivää kansalaisoikeustaistelua. Cameron Dewar, senaattorin pojanpoika, ryhtyy vakoilijaksi pystyäkseen vaikuttamaan asioihin joihin uskoo. Neuvostoliitossa Tassin reportteri Tanja Dvorkin taistelee työnsä varjolla kommunistihallitusta vaastaan ja vaarantaa laittomalla uutislehtisellä myös kaksoisveljensä Dimkan uran. Dimka Dvorkin, Nikita Hruštšovin nuori avustaja, aloittaa pääministerinä Kremlissä, ja samoihin aikoihin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ajautuvat ydinsodan partaalle.

Ken Follett johdattaa meidät mestarin ottein maailmaan jonka luulimme tuntevamme, mutta jota emme … silmin.*

Huhuh. Tässä on mammutti kirjaksi ja silti tuntuu, että se on liian lyhyt.

Tuttuja hahmoja aikaisemmista kirjoista pyörähtää näyttämöllä. Heistä osasta tosin aika jälleen jättää ja heidän lapsensa ovat myöskin enemmän sivuosassa. Kolmannessa kirjassa pääroolissa ovat kolmas sukupolvi, politiikka ja musiikki.

Tässä trilogian kolmannessa osassa suuri rooli on amerikkalaisilla, ja siellä erityisesti kansalaisoikeuksilla. Rotuerottelua ja rakkautta sen piirissä, sitä on luvassa. Taistelua ihmisten tasa-arvon pyörteissä. Ja varsin osuvia huomautuksia siitä, että vaikka taistellaan tasa-arvon puolesta rodullisesti, voidaan silti nähdä miehet ja naiset eriarvoisina…

Tietysti tarjolla on paljon puhetta myös Neuvostoliitosta. Siitä, miten siellä eletään ja toimitaan. Kylmäsota ja ydinasepelottelu. Siitä saadaan mainiota juttua aikaiseksi. Kolmantena seurataan luonnollisesti Saksaa ja sen jakaannusta. Sitä miten muuri jakaa perheet ja elämät.

Mielestäni tämän osan suhteen ei tasapainotus ole mennyt täysin tasan. Mutta niinhän se meni maailmanhistoriassa oikeastikin. Kirja keskittyy niihin tärkeisiin tapahtumiin, piirtää maailmaa niiden ympärillä ja nappaa lukijan mukaansa. Perheiden kohtaloissa elää taas täysillä mukana. Olkoonkin, että itseäni jonkin verran ärsyttivät jatkuvat rock ‘n roll - höpötykset ja kliseet. Niitä oli ehkä hieman liikaa, mutta… rauhaa ja rakkautta. Onneksi vastakohtana ovat kansalaisoikeudet ja Neuvostoliiton tilanne.

Kolmannen sukupolven jäsenissä ei ehkä ole ketään samanlaista sankaria kuin mitä aikaisemmista kirjoista löytyi. Kukaan heistä ei nouse ylitse muiden. Ei samalle tasolle kuin vaikkapa Ethel tai Maud, ehdottomat suosikkini. Noissa naisissa on voimaa.

Yksiin kansiin on laitettu paljon tavaraa. Olisiko ollut parempi jakaa tämä kirja kahteen osaan? Antaa hieman enemmän tilaa ihmisille tapahtumien keskellä? Ehkä se on makukysymys.

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä

Lukija: Juha Hurme

Ilmestymisaika: 2009 (ko.painos)

Kesto: 1 DC, 5h 23min

Kustantaja: Osuuskunta Kuolleet sielut

ISBN: 978-952-5771-26-8

Muoto: äänikirja

Peukku: q^^

Huom: äänikirjassa siis kaksi novellikokoelmaa yhdessä

*Novellikokoelmat Lapsia (1895) ja Pikku ihmisiä (1913) viittaavat Kakaravaaran kaupunginosaan tekijän oman lapsuuden aikoihin. Pakkala sijoittaa lapset, “pikku ihmiset”, kertomustensa keskiöön. Tämä oli täysin vastoin kirjoittamisajankohdan kirjallisia käytäntöjä ja ihanteita. Muutenkin Pakkala mittaili yhteisöä ja yhteiskuntaa tutkimalla pienimpiä, heikoimpia ja suojattomampia. Köyhät, työttömät, naiset, invalidit, kehitysvammaiset, vanhukset, prostituoidut ja yksinhuoltajat valtaavat pääosat hänen proosassaan.

Tyttöjä kirjailija kuvaa erityisen elävästi. Hän sai tässäkin suhteessa olennaista apua vaimoltaan Agnesilta, joka oli itsekin julkaissut kirjoittaja. Pakkala on itse myöntänyt, että Agnes-rouva on monien novellien ideoitten takana.*

Pakkalan novelleissa on hyvä sävy. Ne ovat varsin vaihtelevia. Kuten novellikokoelmien otsikoista voi päätellä, ovat lapset merkittävässä osassa. Se ehkä söi hieman omaa kiinnostustani, sillä vaikka lapsille annetaan novelleissa tilaa, tuntui silti itsestä jotenkin tyhjältä. Olenko liian aikuinen ymmärtämään näiden tarinoiden lapsia? En usko. Pakkalan lapset elävät nimittäin omaa aikaansa. Aikaa, joka itselleni on melkoisen vieras vaikka marjassa onkin tullut käytyä ja oltua poikatyttö. Näiden kertomusten lapsien maailma on kuitenkin vielä vanhempi ja heidän elämäntilanteensa toisenlainen.

Pakkala on kuvannut lapsia kauniisti. Novellit ovat tunnelmallisia ja kertomuksiin pääsee hyvin sisälle. Hahmot tuntuvat minusta kuitenkin jäävän toisinaan vähän pintapuolisiksi. Näin on ainakin aikuisten laita, mutta hehän ovatkin vain sivuosassa. Muuten novellien kerronta on miellyttävää ja tapahtumista ja ajasta saa hyvän kuvan.

Hurmeen lukeminen on tasaista ja varmaa jälkeä. Ehkä jopa liiankin varmaa. Siitä tuntuu puuttuvan tunne ja eläytyminen. Jotenkin itsestäni tuntuu siltä, että lukija on jonkin verran pitkästynyt… Eläytymistä ja heittäytymistä olisin kaivannut. Tarinathan kertovat lapsista!

Pientä kritiikkiä antaisin taas itse äänikirjan muodosta. Kokoelmat on pakattu yhteen levyyn, jossa ei kunnolla sanota milloin kokoelma tai novelli vaihtuu toiseksi. Olisi ollut mukava, jos olisi sanottu, mikä kulloinkin kuultavan novellin nimi on. Nyt vaihtumisen huomasi ehkä tauoista, jotka välistä ovat melko pitkiä. Miltei luulin levyn pysähtyneen. Oikean raidan löytäminen on suhteellisen helppoa. Novellit on ilmeisesti jaettu omiin “tasoihinsa”, joissa on sitten omat raitansa. Kahdella numerolla pelaaminen tuntuu kuitenkin aluksi hassulta.

Leppoista kuunneltavaa. Tästä jää ainakin rauhallinen, joskin ehkä hivenen surumielinen olo.

David Cronenberg: Syöpäläiset

Alkuteos: Consumed (2014)

Suomentaja: Ilkka Salmenpohja

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 326

Kustantaja: Like

ISBN: 978-952-01-1010-9

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2015: Kirja, joka pelottaa sinua  (44/50)

*Maailmankuulu toimittajapariskunta Naomi ja Nathan tapaa toisiaan lähinnä lentokentillä ja tietokoneidensa näytöillä. Naomi on matkustanut Pariisiin lööpin perässä: kuuluisa filosofi on murhattu epäilyttävissä olosuhteissa. Nathan puolestaan seuraa Budapestissa kyseenalaisella menetelmällä hoidettua syöpäpotilasta. Pian he tempautuvat keskelle surrealistista kansainvälistä salaliittoa.*

Vauhdikkaasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja, josta ei yllättäviä ja jopa järkyttäviä käänteitä löydy. Salaisuus salaisuuden jälkeen seuraa toisiaan ja yllätys toistaan. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että lukijalle ei sallita minkäänlaista hengähdystaukoa…

Cronenbergin tyyli kirjoittaa on pureva. Se iskee ja koukuttaa. Hän maalaa lukijan eteen maailman, joka voisi aivan hyvin olla totta. Nykypäivän politiikka on melko raskaasti mukana, eikä se suinkaan tee juonesta yhtään mielenkiinnottomampaa. Oikeastaan juuri siinä piilee koukku. Samoin kuin siinä, mitä kaikkea nykypäivän tekniikalla oikeastaan voikaan tehdä…

Kirja ei varsinaisuudessaan ole “pelottava”. Se ei nosta hiuksia pystyyn ja saa pelkäämään pimeää. Sen voima on enemmänkin juuri psykologisella puolella. Siinä miten helpoksi netti ja nykypäivän tekniikka tekevät toisten huijaamisen. Miten vaikkapa elokuviin voidaan piilottaa poliittisia viestejä, miten ihmisiä voidaan huijata kuvamanipulaatiolla ja miten helppo onkaan kadota… Minua ainakin moiset mahdollisuudet kammottavat. Siksi tämä kirja tähän lukuhaasteen kohtaan.

Mikäli on tutustunut tekijän elokuviin, kannattaa kokeilla myös tätä kirjaa. Esikoiskirjaksi se on hyvä. Harmillista vain, että loppu tuntuu jäävän aivan liian auki. Ymmärrän, ettei aivan loppuun asti voi tämän kirjan kanssa mennä, mutta omaan makuuni loppu on liian avoin. Muutamat langat lisää olisi voinut solmia kiinni.

Eino Leino: Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja

Alkuteos: 1919 (ilm.)

Kuvittaja: Tapio Tapiovaara

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 90

Kustantaja: Otava

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Runoelma, jossa rakastavaiset käyvät runollista vuoropuhelua keskenään. Joskaan tämä ei ehkä heti käy kovinkaan selväksi lukijalle. Itselleni ainakin vuoropuhelu ilmeni lähempänä runoelman loppua…

Minusta on varsin kiintoisaa, että Leino on näissä runoissaan käyttänyt loppusointukaavana italialaisperäistä traditiota. Valtaosa runoista noudattaa nimittäin ottave rime I-runomuotoa, joka tunnetaan myös nimityksellä stanza. Tästä tiedosta kiitos Wikipedialle.

Nämä runot eivät oikein iskeneet minuun. Teksti on vanhahtavaa ja tuntuu jotenkin yrittävän ihan liikaa. Muutamia hyviä kohtia löytyy samoin kuin kauniita kielikuvia. Kuitenkin tämä vuoropuhelu on aika paatoksellisen oloinen ja “tunkkainen”. Lukiessa tunsin enemmän ahdistusta kuin rakastavaisten iloa. Ellei näiden kahden rakkaus sitten ollut vain kärsimystä…

Tunnustan, että oikeastaan nappasin tämän luettavaksi vain kirjailijan maineen takia. Halusin vielä tutustua kappaleeseen Leinoa.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Alkuteos: 2013 (ilm.)

Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)

Sivumäärä: 47

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-39894-4

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

*Jättiläispuput ajavat takaa metsässä! Hevosaitaus syttyy palamaan. isi on muuttunut pelkäksi ääriviivaksi. Poliisit vain laiskottelevat lepotuoleissaan, ja silmiin tungetaan inhottavaa sipulisilppua…

Vain pahaa unta on kuvakirjan ja sarjakuvan muotoon puettu kertomus, jossa lapsen painajaiset muuttuvat hellyttäväksi vuoropuheluksi unista ja lohdusta. Isi vakuuttaa, että unesta kertominen helpottaa aina.

Ville Tietäväinen on palkittu Sarjakuva-Finlandialla. Esikoiskirjailija Aino Tietäväinen (s. 2005) on hänen tyttärensä, jonka 3-6-vuotiaana näkemiin uniin tekijäparin yhdessä kirjoittma ja kuvittama teos perustuu.*

Jokainen on varmaan nähnyt pahaa unta joskus. Minä ainakin. Useammankin kerran. Siksikin nappasin tämän teoksen luettavaksi. Minulla kun ei ollut tapana kertoa uniani pois mielestä. Sen tavan olen oppinut vasta myöhemmin.

Kirjaan valitut unet ovat aika vauhdikkaita ja ne on kuvitettu tyylillä. On ihanaa, miten isän kuvituksen joukkoon on istutettu Ainon omia piirroksia. Unien kuvitukset ovatkin upeita. Sen sijaan sarjakuvana etenevä taustatarina on tyyliltään hivenen masentava. Ainakin pikkuisen Ainon ilme on aina masentuneen ja surullisen oloinen. Itseäni se alkoi ahdistaa.

Uniin on koetettu sijoittaa myös unikirjasta napattuja unien selityksiä. Harmillista vain, että selitykset on usein painettu niin, ettei niistä tahdo saada selvää. Minusta ainakin olisi kiva lukea mitä selityksiä mihinkin uneen voi liittyä. Nyt pitäisi miltei itse hankkia unikirja ja koettaa kurkkia selityksiä.

Vaikuttava ja kiinnostava teos. Kannattaa ehdottomasti oppia kertomaan unet pois!

Jules Verne: Karpaattien linna

Alkuteos: Le château des Carpathes (1892)

Suomentaja: Pentti Kähkönen

Kuvittaja: L. Benett

Ilmestymisaika: 1978 (ko.painos)

Sivumäärä: 243

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-08451-4

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Jules Vernen Merkilliset matkat

Peukku: ^^b

Huom: Teos sisältää myös Michel Vernen novellin 29. vuosisadalla - Amerikkalaisen lehtimiehen päivä vuonna 2889 (Au XXIX siècle - La journée d’un journaliste américain en 2889 (1889))

Lukuhaaste 2015: Yli 100 vuotta vanha kirja (43/50)

*Jules Vernen, maineikkaan kirjailijaneron syntymästä on helmikuun 8. päivänä 1978 kulunut 150 vuotta. Kirjailijana Verne elää yhä kaikkialla. Hänen teoksiaan julkaistaan edelleenkin niin runsaasti, että hän kuuluu yhä maailman tuotteliaimpiin kirjailijoihin. Vernellä on vakiintunut asema, hänen henkinen vaikutuksensa on iskostunut lujasti länsimaisen kulttuurin maaperään.

Juhlapäivän merkeissä ilmestyy nyt Karpaattien linna, ensimmäisen kerran vuonna 1892 julkaistu romanttinen rakkaus- ja kauhukertomus Transsylvaniasta, ja maineikas novelli vuodelta 1889, 29. vuosisadalla eli Amerikkalaisen lehtimiehen päivä vuonna 2889, joka on liitetty kirjan loppuun.

Jules Vernen Merkilliset matkat -sarjassa ovat ilmestyneet

Matka maan keskipisteeseen

Robur Valloittaja

Kiinalaisen koettelemukset

Etelän tähti

Romaanit on suomennettu lyhentämättöminä ja niihin on liitetty kääntäjän laatima hakemisto.*

Tämä scifi-seikkailu osoittaa hyvin sen, miten Verne oli aikaansa edellä. Siinä samalla kyllä myös sen, miten rajoittunut ihmisten maailmankuva ja käsitys tekniikan mahdollisuuksista oli aikoinaan. Verne on nimittäin hyödyntänyt tehokkaasti silloin vielä varsin futuristisia asioita, kuten vaikka puhelinta, tarinassaan ja saanut siitä siten vaikuttavan.

Kuitenkaan hän ja varsinkin hänen poikansa - jonka kirjoittama novelli on kirjan liitteenä - eivät ole täysin osanneet antaa ajatuksen lentää. Voisi nimittäin kuvitella joidenkin asioiden todella olevan mahdollisia ja jo olemassa vuonna 2889… Joissain kohdin taas on lähdetty jo varsin utopistisille urille. Kuten vaikka matkustusmahdollisuudessa, jossa putkella pääsee parissa hassussa tunnissa Amerikasta Pariisiin shoppailemaan.

Karpaattien linna on kaunis ja rauhallisesti etenevä kertomus, joka ei kylläkään minuun purrut “kauhukertomuksena”. Sen sijaan juuri käytetyt sanamuodot ja ilmaisut tekevät siitä todella tyylikkään. Suomentajan sanavalinnat ovat myös melkoisen hymyilyttäviä. Vai miltä “kauppala” kuulostaa? Suomennos on hyvää ja laadukasta työtä ja sitä lukee mielellään. Tapahtumiltaan kirja on kuitenkin melko verkkainen ja kun tosiaan vielä “pelottavat futuristiset asiat” ovat itselle melkoisen arkipäiväisiä, niin kauhun elementit ovat ehkä vähän vaillinaiset.

Henkilöhahmoja kirjassa vilisee aika paljon. Jokaisella on oma paikkansa ja tarina avaa heitä sen verran kuin on tarvis. Osa tulee näin lukijalle tutummaksi kuin toiset. Se ei kuitenkaan haittaa, kertomus kun on enemmänkin tapahtumien kuvaus kuin varsinainen seikkailuretki.

Laadukasta kirjallisuutta ja miellyttävää luettavaa.

Eino Leino: Helkavirsiä

Alkuteos: 1903 ja 1916 (ilm.)

Lukija: Hannu Huuska

Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)

Kesto: 1 CD, 42 min

Kustantaja: Rumus

ISBN: 978-952-59-8109-4

Muoto: Äänikirja

Peukku: q^^

* Hannu Huuska lausuu Helkavirsiä.

Tumma

Kimmon kosto

Ylermi

Oterma ja Katerma

Pimeän peikko

Herramme Vapahtajamme

Auringon hyvästijättö*

Kalevalamittaista runoa… Osa on kaunista, osa taas tuntuu menevän yli minun ymmärrykseni. Osassa on selkeä tarina, toisissa ei niinkään. Leino hallitsee kyllä sanan, vaikkei se aina olekaan sieltä selvimmästä päästä.

Lukijana Huuska paneutuu kyllä toimeensa. Hänen tulkintansa on vahvaa ja tunteikasta. Joskus jopa paatoksellista. Hänen äänensä sopii näihin runoihin kyllä paremmin kuin pitempiin äänikirjoihin.

Jos haluaa Helkavirsiin tutustua, on tässä aika hyvä kokoelma, joka ei ole liian pitkä taikka raskas.

Mika Waltari: Koiranheisipuu

Alkuteos: 1961 (ilm.)

Ilmestymisaika: 1986 (ko.painos)

Sivumäärä: 58

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-13457-0

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Huom: Kirjoitettu jo 1953

Ilmestynyt ensimmäisen kerran teoksessa Koiranheisipuu ja neljä muuta pienoisromaania (1961)

*Romaanissa Koiranheisipuu keski-ikäinen mies kuvailee rakastajattarelleen nuoruutensa ensi ihastusta, eroottisen heräämisensä suloisia ja kipeitä kokemuksia.*

Tämä on ehkä kokoelman paras pienoisromaani. Siinä olen havaitsevinani sitä Waltaria, jota rakastan. Teksti on tunnelmallista, siinä on ajatusta ja pientä runollisuutta. Jälleen hahmoista ei paljasteta liikaa, pikemminkin liian vähän. Kuitenkin ainakin miehen sielunmaisemaan mennään ja rytinällä, kun seurataan hänen muistojaan ja kasvuaan. Hänen rakastajattarensa taas on pikemminkin kuin peili, pinta, josta hän heijastaa omaa itseään. Joku, jolle kertoa ja avautua. Tietyllä tavalla pienoisromaani on kiduttava ja rehellinen.

Kokonaisuutena tämä pienoisromaanikokoelma oli jonkinasteinen pettymys. Ei ollenkaan parasta Waltaria.

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut

Alkuteos: The Adventures of Tom Sawyer (1876)

Suomentaja: Jarkko Laine

Lukija: Antti Virmavirta

Ilmestymisaika: (ko.painos)

Kesto: 7 CDtä, noin 8h 30min

Kustantaja: Otavan äänikirjat

ISBN: 978-951-1-21797-8

Muoto: äänikirja

Peukku: q^^

*Kuolematon veijaritarina Tom Sawyerin ja hänen ystävänsä Huckleberry Finnin seikkailuista syvässä Etelässä.

Tom Sawyer on itsensä ja ystävänsä kiperiin tilanteisiin saattava pettämätön kepposten keksijä, pahamainen pojankoltiainen, ritarillinen haaveilija ja herkkä rakastumaan.

Jarkko Laineen herkullinen Tom Sawyer -suomennos sai ilmestyessään ensi kerran vuonna 1973 sekä arvostelijoiden että lukijoiden yksimieliset kiitokset.*

Olisi ehkä kannattanut lukea/kuunnella tämä ennen Huckleberry Finnin seikkailuja kuten kirjat ajallisesti menevät, mutta menihän se näinkin päin.

Suomennos on todellakin hyvä. Ihmisten puheeseen ollaan saatu oikeaa tunnelmaa ja siinä on hauskoja vivahteita. Olkoonkin, että itse en niin hirveästi puhekielisyyttä suosikaan kirjallisuudessa. Näköjään äänikirjoissa vielä vähemmän kuin itse lukiessa. Jotenkin nimittäin tämä puhekielisyys riipi korviani. Enkä siitä kyllä voi syyttää lukijana toiminutta Virmavirtaa. Hänen äänensä kun on yleisesti ottaen mukavaa kuunneltavaa. Ehkä joissain paikoissa kuitenkin vähäsen ärsyttävää. Ainakin omaan korvaan kuulosti myös siltä, ettei hänen aina aivan onnistunut pitää saman henkilön ääntä täsmälleen samanlaisena…

Tarinallisesti kirja on vauhdikas. Pääjuonen taustalla kulkee monia kepposia ja hauskoja tapauksia, joiden aikana saattaa tuntua siltä, että itse pääjuoni on kokonaan unohdettu. Sitten se taas pomppaakin silmille aivan yllättäen. Palaset liittyvät kyllä toisiinsa, vaikkei siltä aina heti tuntuisikaan.

Kyseessä on kepeää ja huvittavaa viihdettä, veijarikirjallisuuden klassikko, josta monen ikäiset lukijat löytävät helposti viihdykettä. Suosittelen kyllä lukemaan tämän ennen tuota Huckleberryä.