Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two (2016)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)
Sivumäärä: 444
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-9276-1
Muoto: Sid.
Sarjamerkintä: Harry Potter #8 / J. K. Rowling’s Wizarding World
Peukku: ^^b
Huom: J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne ovat yhdessä luoneet tarinan, Thorne kirjoitti sen näytelmäksi
Lukuhaaste 2017: 18. Nimessä vähintään neljä sanaa (22/50)
*Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin.
Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista.*
Siitä on aikaa kun luin Harry Potterit. Onneksi tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat niin kaukaiseen aikaan, ettei se vaikuta lukemiseen. Niihin tapahtumiin, jotka ovat tämän näytelmän kannalta olennaisia, viitataan riittävästi, että lukija pysyy kärryillä. Joskin itse aloin muistelemaan miten tapahtumat oli kuvattu kirjoissa. Oliko niissä sittenkin jotain eroja? Vai tekeekö oma muistini kepposia? Tunnustettava on, että pikkuisen alkoi tehdä mieli lukea Potterit uudestaan…
Näytelmän juonta Rowling on ollut mukana ideoimassa, mutta tähän kirjalliseen muotoon sen on saattanut Jack Thorne, joka on minusta tehnyt erinomaista työtä. Teksti on vetävää ja vauhdikasta ja äärimmäisen kiintoisaa. Vanhoissa tutuissa hahmoissa on potkua ja heidät pystyy tunnistamaan heidän käyttämästään kielestä. Myös nuoret sankarit Albus ja Scorpius ovat mukavia tuttavuuksia. Olkoonkin, että Albus muistuttaa isäänsä tämän pahimmissa angsteissa aivan liikaa… Scorpius taas onnistui nappaamaan minun sydämeni omalla vilpittömyydellään ja järkevyydellään. Tosin en vain voi kuin kummastella jälleen heidän vanhempiensa nimivalintoja…
Kirjan juoni toimii näytelmänä oivallisesti. Se pitää otteessaan ja on hyvin kuvattu. Lukijalle (tai katselijalle) jää mielikuvitusta ja olisi varmaan upea nähdä tämä joskus näyttämöllä. Koska kyseessä on näytelmä, ei hahmoille ja heidän välisilleen suhteille jää luonnollisestikaan tilaa kasvaa samalla tavalla kuin “oikeissa” kirjoissa. Silti asioissa on uskottavuutta ja ne tuntuvat luonnollisilta. Toki juonessa on omat kliseensä ja ennalta-arvattavuutensa, mutta ne antaa helposti anteeksi. Ainakin minä annoin. Pinnassa käväisi vain pientä turhautumista, ennen kuin tarina nappasi taas mukaansa.
Loistava, viihdyttävä ja nostalginen. Oli ihana palata jälleen Tylypahkaan. Ainakin osittain. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille Pottereiden ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti