maanantai 4. elokuuta 2014

Anne Holt: Kuoleman kasvot

Alkuteokset: Blind gudinne (1993) ja Salige er de som tørster... (1994)
Suomentaja: Katariina Savolainen
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 564
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9146-1
Muoto: Pokkari
Sarjamerkintä: Hanne Wilhelmsen -dekkarit 1 ja 2 yhteispainoksena

*Hanne Wilhelmsen, päähenkilö Anne Holtin seitsemässä dekkarissa, on särmikäs ja kiehtova hahmo. Vaaleanpunaisella Harrikalla ajava ylikonstaapeli varjelee yksityisyyttään eikä mielellään kerro elämästään edes lähimmälle kollegalleen, karhumaiselle ylikonstaapelille Billy T:lle. Poliisina Hanne on älykäs ja piinkova ammattilainen, joka uskaltaa kohdata avoimesti rankimmatkin rikokset ja yhteiskunnan nurjatkin puolet.

Sokea jumalatar (im. suomeksi ensimmäisen kerran 1998)
Huumepiireissä tapahtunut murha johtaa Hanne Wilhelmsenin selvittämään murhavyyhteä, joka paljastaa armotta yhteiskunnan ylimmän portaan mädännäisyyden.

Vereen kirjoitettu (ilm. suomeksi ensimmäisen kerran 1999)
Oslon laitamilta löytyy ulkorakennus, joka on kauttaaltaan veressä. Ruumista ei kuitenkaan löydy mistään, ainoastaan talon seinään verellä tuhrittu salaperäinen numerokoodi. Jäljet johtavat mitä yllättävimmille tahoille...*



Persoonallisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja dekkareita, joiden tyyli on hieman erilainen kuin se, mihin suomalaiset lukijat ovat tottuneet. Vauhti ja tutkimukset ovat ihan eriluokkaa. Se ei kuitenkaan ainakaan itseäni kummemmin haitannut, vaikka tunnustaudunkin ehkä enemmän perinteisen tyylin ystäväksi. Jännittävää on se, että poiketen monista dekkareista murhat ainakin näissä kahdessa kirjassa linkitetään johonkin toiseen rikokseen.

Henkilöhahmot ovat sinällään kiinnostavia, joskin itselle jäi hieman pintapuolinen kuva heistä. Ihan kuin he olisivat paperikuvia tai heidät olisi sivelty jollain aineella, joka estää tarttumasta heihin. Vähitellen kuitenkin heistä ripautellaan tietoja, vähän kuin palkintoina. Olisiko sitten niin, että kerrokset paljastuisivat vähitellen kirja kirjalta? Sarjassahan on kuitenkin seitsemän kirjaa. Isoa plussaa mielestäni on se, että naispoliisi kerrankin on persoonallisempi ja erikoisempi tapaus, vaikkakin kamppailee nyky-yhteiskunnan ennakkoluulojen kanssa.

Sokea jumalatar on mielestäni hyvä avaus sarjalle. Juoni on kiinnostava, vaikka kuten sanoinkin, välistä tuntuu siltä kuin tutkimuksia ei tehtäisi ollenkaan vaan kaikki lähes seisoo. Kuitenkin on kiinnostavaa kurkistaa norjalaiseen oikeusjärjestelmään ja sen toimintatapoihin.  Joissain kohtia ehkä huumepuolen jutut tuntuvat vähän pitkästyttäviltä.

Vereen kirjoitettu on paljon nopeatempoisempi ja ehkä jotenkin eheämpikin kokonaisuus. Lukija kestää tapahtumissa paremmin perillä ja saa mukavasti syvyyttä lisää hahmoihin. Olkoonkin, että vähän tuntuu uskomattomalta se miten miltei kaikki tärkeät naiset tuntuvat olevan todella salaisia ja sulkeutuneita yksityiselämänsä suhteen. Yhden rikoksen uhri ja tämän isä saavat merkittävää huomiota osakseen ja heidän toimistaan on miellyttävä lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti