Luís Miguel Rocha: The Papal Decree

Alkuteos: ? (2010)

Englannistaja: Robin McAllister

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 471

Kustantaja: Penguin Books

ISBN: 978-0-241-95451-5

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Vatican series  #3

Peukku: q^^

Huom: Tunnetaan myös nimellä The Pope's Assassin

Lukuhaaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta (32/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 20, 23, 40 ja 47

*The Catholic church’s best-kept secret. The ancient scrolls which threaten that secret. And a journalist prepared to discover the truth at any cost.

1947, the Qumran Valley. Ancient scrolls are discovered that the Vatican desperately tries to suppress. Only five men know of their existence. But now four of the men have been found dead…

Priest and double agent Rafael Santini is sent to investigate. The evidence he discovers may implicate journalist Sarah Monteiro, who already knows too many of the Church’s secrets.

Finding themselves dangerously entangled in a life-threatening conspiracy that the Church will go to any length to protect, Rafael and Sarah must uncover the truth before the killers do…*

Tämä kirja on selvästi saanut vaikutteita Dan Brownilta ja kumppaneilta, jotka laittavat sankareita etsimään mystisiä aarteita ja salaisuuksia katolisen kirkon piiristä. Se ei ole kaikkein omaperäisin idea, mutta joissain tapauksissa se voi toimia mainiosti. Tällä kertaa se ainakin viihdyttää, vaikka kirjan juoni on minusta hieman sekava.

Plussat annan siitä, että yksi päähenkilöistä on nainen. Ja ilmeisesti jo ainakin kolmen kirjan verran. Itse taas aloitin siitä viimeisimmästä, mikä ei kylläkään kamalammin lukukokemusta haitannut. Mitä nyt jotkut pienet viittaukset menneisiin ja hahmojen väliset suhteet jäivät vähän arveluttamaan. Lisäksi Sarah tuntui tässä osassa olevan aavistuksen statistina miesten ja vauhdikkaiden tapahtumien ja juonen käänteiden kuljettaessa kertomusta eteenpäin melkoisella vauhdilla. Sarahiin olisi ehkä parempi tutustua sarjan ensimmäisestä osasta alkaen, sillä hänessä on selvästi jotain enemmän ja taas vastaavasti tulossa on ehkä vielä jotain. Sellainen tuntu ainakin minulle jäi.

Rafael taas. No. Mitä nyt voi odottaa mystiseltä ja salaperäiseltä papilta? Jolla on oma menneisyytensä ja joka toimii hetkeäkään epäröimättä kirkon puolesta? Mieshahmona ehkä turhan perinteinen, mutta silti hänessä on jotain, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä enemmän ja enemmän. Tosin ehkä vähän hitaasti lämmeten.

Näiden kahden päähahmon lisäksi kirjassa on monia, monia muita hahmoja. Osa selvästi vain tätä kyseistä kirjaa varten, mutta myös muutamia, jotka ehkäpä vilahtelevat sarjan muissa osissa. Heissä on potkua ja meininkiä, mukavasti vaihtelua. Tosin heitä on melkoinen määrä ja osalla useampia nimiä tai lempinimiä, joten kaikista perässä pysyminen vaatii keskittymistä. Varsinkin kun katolisen kirkon kaikki arvonimet eivät ole edes välttämättä suomeksi hallussa.

Kirjan juoni on vauhdikas ja siinä on monta yllättävää käännettä, joten lukija saa kyllä olla varppeillaan. Kirja on myös siinä mielessä kiintoisa, että vaikka se onkin selvästi jännäri, antaa se myös mielenkiintoista kuvaa katolisesta kirkosta ja sen sisäisistä ristiriidoista. Päästäänpä kirjassa jopa pohtimaan koko kristinuskon olemassaolon syitä ja totuuksia...

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Alkuteos: Медея и её дети (1996)

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)

Sivumäärä: 358

Kustantaja: Siltala

ISBN: 978-952-234-095-5

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 26. Sukutarina (31/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 17, 18, 23, 39, 40, 47 ja 50

*Medeia Mendez on kuin Goyan maalauksen henkilö lesken mustissaan. Hän on Krimille asettuneen kreikkalaissukunsa keskushenkilö, suvun, joka on hajaantunut ympäri Neuvostoliittoa, mutta kokoontuu uskollisesti kesäisin Medeian talolle Mustanmeren rannalle.

Elämää nähnyt ja sitä ymmärtävä lapsettomaksi jäänyt Medeia seuraa sisarustensa lasten, heidän vaihtuvien puolisoidensa, rakastajiensa ja lastensa elämää vuosikymmenestä toiseen, läpi sotien, poliittisten mullistusten, yksityisten kriisien ja yhteiskunnallisten murrosten. Järkkymättömänä ja iättömänä hän vastaanottaa keväisin ja kesäisin jatkuvan vieraiden virran ja tarkkailee sukulaistensa rakkauksia ja romanttisia kiemuroita, pettymyksiä, intohimoja ja riitoja. Viisaan Medeian muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat komeasti Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa.*

Tässä on jälleen kirja, josta takakannen perusteella odotti jotain aivan muuta kuin mitä lopulta sai. Odotin, että Medeia ja hänen ajatuksensa olisivat olleet enemmän läsnä, että oltaisiin sukellettu syvemmälle vanhan naisen muistoihin ja tunteisiin. Sen sijaan Medeia on lähes sivuroolissa. Hänet tunnutaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta mainitsevan kuin sivulauseessa, henkilönä joka on, mutta joka ei ole.
Medeian sijasta kirja keskittyy kertomaan hänen sisaruksiensa lapsista ja heidän elämästään sekä muutamasta muustakin. Joihinkin näistä nuoremman polven jäsenistä perehtydään hyvinkin syvällisesti. Etenkin kun heidän elämänsä tavalla tai toisella liittyvät yhteen ja menneisyys rakentaa kudelmaansa myös nykyisyydessä. Menneillä tapahtumilla on vaikutuksensa ja seurauksensa…
Kaikkiaan henkilökatras on värikäs ja moninainen. Heitä on kuitenkin melkoisen monta ja jälleen kerran itse kompastun venäläisiin nimiin, lempinimiin ja puhutteluihin. Kirjan lopussa on kyllä pienehkö sukupuu, mutta silti huomasin olevani useammin kuin kerran pihalla siitä kuka on kukin ja mitä sukua kellekin. Näin etenkin kun kirjan kerronta ei ole kronologista vaan leikittelee välillä ajalla ja paikalla.
Kirjan kerronta on monipolvista. Välillä eletään nykyhetkessä ja välillä loikataan menneisyyteen jotta nykyisyyden tapahtumat saisivat selvyyksiä ja lukija ehkä ymmärtäisi ihmisten toimia paremmin. Välillä on miltei hankala pysyä perässä siitä, kuinka kaukana menneisyydessä ollaan ja mihin kaikkiin tapahtumiin mikin aikaisemmista vaikuttaa.
Kaiken kaikkiaan Medeia ja hänen lapsensa oli minusta sekava ja jopa tylsähkö. En päässyt sisään kehenkään henkilöistä, eivätkä heidän kohtalonsa ja elämänsä oikeastaan jaksaneet innostaa. Harmillista, sillä takakannen ja ystävien suosituksien perusteella odotin paljon enemmän.

Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät

Alkuteos: The Amazing Maurice and His Educated Rodents (2001)

Suomentaja: Leena Peltonen

Ilmestymisaika: 2005 (ko.painos)

Sivumäärä: 287

Kustantaja: Karisto

ISBN: 951-23-4635-4

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut (30/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 6, 9, 18, 21, 23, 24, 31, 35, 37, 41 ja 47

*Morris on kiero kolli, joka on kehitellyt täydellisen huijaussuunnitelman. Se lyöttäytyy yhteen simppelin oloisen soittajapojan ja älykkään rottalauman kanssa. Joukkio kiertää kaupungista toiseen, ja rotat luovat pientä hysteriaa. Morris ja pillipiipari lupaavat armollisesti hoitaa rottaongelman pois - muhkeaa korvausta vastaan tietenkin - ja ei kun kuono kohti seuraavia höynäytettäviä!

Rottien mielestä touhu ei ole ihan reilua, ja päätetään tehdä viimeinen keikka. Mutta tässä kaupungissa homma ei sujukaan ihan yhtä helposti…

Terry Pratchett on yksi tämän hetken suosituimmista kirjailijoista. Hulvattoman hauska tarina mahtavasta Morrisista on voittanut Englannissa kansainvälisesti arvostetun Carnegie Medal -kirjallisuuspalkinnon.*

Taattua huumoria luvassa hauskoine viittauksineen kirjallisuuden klassikoihin ja kliseisiin. Löytyy vitsiä pillipiipareista kuin myös vaikka Grimmin veljeksistä ja satujen rakenteesta. Tämä vielä yhdistettynä kummalliseen ja varsin erikoiseen hahmokatraaseen niin viehättävä ja hykerryttävä lukukokemus alkaa olla taattu. Vai kuinka monesti pääosassa ovat puhuva kissa ja laumallinen rottia?

Pratchettin tyyli kirjoittaa on sujuvalukuista ja kepeää. Asioita ei oteta turhan vakavasti vaan huumoria on roppakaupalla. Morris siimahäntineen on selvästi suunnattu vähäsen nuoremmille pratchettin ystäville, sillä se ei sisällä selvää yhteiskuntakritiikkiä kuten jotkut herran teokset. Sanailu on kepeää ja rattoisaa, pilke silmäkulmassa mennäänkin koko ajan. Myös vanhempi lukija nauttii tekstin huumorista. Ainakin lapsenmielisempi. Oivallinen ja nautittava lukukokemus raskaampien kirjojen väliin.

William Shakespeare: Kuningas Richard Toinen

Alkuteos: Richard II (n. 1595)

Suomentaja: Paavo Cajander

Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)

Sivumäärä: 66

Kustantaja: Elisa Kirja

ISBN: 978-952-282-562-9

Muoto: E-kirja (EPUB)

Sarjamerkintä: Henriad tetralogia #1

Peukku: q^^

Huom: Saatavana ilmaiseksi Elisa Kirja -palvelusta

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 12, 23, 34, 35, 37 ja 47

*Englannin kuninkaan Rikhard Toisen (1367-1400) elämään perustuva näytelmä. Ensimmäinen osa Henriadiksi kutsutusta tetralogiasta. Kertoo tapahtumista, jotka johtivat ruusujen sotaan. Jäänyt analyyttisenä ja kuivahkona Shakespearen mehevämpien töiden varjoon. Paavo Cajanderin suomennos.*

En ihmettele, vaikkei tästä näytelmästä olla paljoa puhuttu. Se on aika asiapitoinen ja ainakin minun mielestäni odottaa, että lukija tietää jotain tapahtumista. Ja henkilöistä. Tapahtumien suhteen kirja edes auttaa, sillä loppuun on koottu jonkinlainen selvitys siitä, mitä tämän näytelmän taustalla oikein on. Henkilöiden suhteen on vähän niin ja näin. Alussa on luonnollisestikin lista näytelmän henkilöistä, mutta niitä ei tahdo millään muistaa lukiessa ja e-kirjan ollessa kyseessä on listaan hankalahkoa palata. Lisäksi monet englantilaisten aatelisarvot ja nimet sotkevat ja hankaloittavat sen muistamista kuka olikaan kuka ja mitä sukua kellekin…

Vaikka Cajanderin suomennos on vanha, on se silti vielä oikein toimiva. Runollisuus käy hyvin ilmi ja monesti jopa nautin lukemisesta vaikka osa tekstin ilmaisuista onkin aika erikoisia. Onneksi näitä ilmaisujakin on avattu kirjan loppuun, mutta jälleen e-kirjassa niihin siirtyminen kesken tekstin on hidasta ja itse tunnustan sen passanneeni useasti. Olisi niin paljon kätevämpää jos huomautus aukenisi heti kohdalla, ettei tarvitsisi erikseen siirtyillä.

Vaikka Ruusujen sota (johon nämä tapahtumat ovat eräänlaisena alkuna) on mielenkiintoinen asia, ei sen ymmärtämiseksi tarvinne tätä näytelmää lukea. Shakespearen tuotannossa on monia mielenkiintoisempia näytelmiä, joihin on mukavampi ja rattoisampi tutustua. Jos kuitenkin kaipaa haastavampaa ja kenties vähemmän tunnettua kokemusta Shakespearen laajasta tuotannosta, on Kuningas Richard Toinen kiintoisa lukukokemus.

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla

Alkuteos: Kufitarten ja staalojen mailla (1991)

Kuvittaja: Markku Tanttu

Teksti: Eeva-Liisa Kinnunen

Ilmestymisaika: 1991 (ko.painos)

Sivumäärä: 56

Kustantaja: SKS

ISBN: 951-717-667-8

Muoto: Sid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 22. Kuvitettu kirja (29/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 6, 18, 38, 39, ja 47

*Pohjolasta, saamelaisten maasta ovat peräisin tämän kirjan tarinat. Erämaat tuntureineen, poroineen, kotineen ovat niiden tapahtumapaikkoja. Päähenkilöinä seikkailevat ihmisten lisäksi kufittaret eli maahiset, joiden kanssa on useimmiten tultu hyvin toimeen. Toisenlaisia ovat staalot, ilkeät ja vahvat rumilukset, jotka ovat aiheuttaneet monta harmia ja monenlaisia välienselvittelyjä. Tavallisesti ihminen oveluudellaan voittaa tyhmän staalon.

Tarinat kertovat myös revontulten synnystä, seitojen palvonnasta, noidista ja etiäisistä. Ne kertovat ihmisistä, jotka ovat eläneet kiinteässä yhteydessä luontoon, sitä kunnioittaen ja kuunnellen. Väkeviä, mielikuvitusta kiehtovia tarinoita.*

Nämä tarinat ovat kaikki melkoisen lyhyitä ja nopeasti luettavia. Mitä mainioimpia pieniin satuhetkiin, joskin joidenkin aihe voi olla kaikkein pienimmille liikaa. Sen sijaan näkisin nämä erittäin mukaviksi kerrottaviksi vaikka leirinuotiolla alakouluikäisille. Ja miksei vaikka vanhemmillekin. Itse ainakin nautin näitä tarinoita lueskellessani. Ne avasivat minulle kokonaan uutta kansansatuperinnettä, sillä vaikka jotain saamelaisten saduista tiesin aikaisemmin, olivat kaikki sadut minulle uusia. Joitain pieniä yhtymäkohtia saatoin havaita joihinkin aikaisemmin lukemiini satuihin, mutta en paljoa. Uskon tämän kirjan siten sisältävän uutta ja erilaista miltei kaikille.

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus

Alkuteos: Untu ja sydäntalven salaisuus (2010)

Kuvittaja: Pirkko-Liisa Surojegin

Teksti: Nora Surojegin

Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)

Sivumäärä: 95

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-25169-9

Muoto: Sid.

Peukku:  ^^b

Lukuhaaste 2017: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa (28/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 18, 22, 35 ja 47

*Untu Willi löytää rannalta kupruisen postikortin, jossa lukee: Joulun valoa! Mikä ihme joulu oikein on? Voiko se valaista synkkääkin synkemmän talven?

Pikkuruinen Untu lähtee etsimään joulun valoa kaukaa pohjoisesta. Untu uupuisi pitkällä taipaleellaan, elleivät monet metsän eläimet ja otukset auttaisi matkalaista. Kun syksy kääntyy talveksi, pahamaineinen Rautamato tekee kaikkensa lannistaakseen Untun. Pääseekö Untu koskaan Lapin tuntureille saakka? Selviääkö joulun salaisuus?

Taiteilija Pirkko-Liisa Surojeginin huikea kuvitus sopii täydellisesti Nora Surojeginin satuun. Äidin ja tyttären yhteistyönä syntynyt teos ammentaa voimansa suomalaisesta kansanperinteestä ja pohjolan luonnosta.*

Tämä satu on kauniisti kuvitettu matkakertomus. Kuvitus on minusta ihanan harmooninen ja rauhaisa. Se on perinteikkäämpää ja klassisempaa kuin monissa muissa uusissa satukirjoissa. Kuvitus on maalauksellinen ja sen värit sopivat hyvin yhteen tarinan leppoisan sävyn kanssa. Kuvia aikuinenkin lukija katselee mielellään ja häiriintymättä.

Untun tarina on mukavaa luettavaa. Leppoisa pieni ukko matkaa pitkän matkan etsiessään Joulun valoa, joka kirkastaisi talven pimeyden. Matkalla hän kohtaa jos monenmoista neuvojaa ja auttajaa, joista jokainen lisää omansa Untun sydämen rikkauteen. Kulkiessaan Untu oppii paljon uutta ja näkee jos monenmoisia asioita. Silti hänen päämääränsä säilyy kirkkaana hänen mielessään.

Untun etsintäretki on jaettu mukaviin pieniin osiin, joten sadun lukemisen voi mainiosti rytmittää niiden mukaan. Yksi pätkä silloin ja toinen tällöin. Näin tarina etenee, muttei tule liian pitkäksi pienimmille lukijoille/kuulijoille. Isommat “ahmatit” tosin saattavat lukaista kirjan kerralla. Näin ainakin itselleni kävi, sillä Untu sympaattisuudessaan nappasi minut mukaansa. Tämän sadun lukee mielellään ja siitä nauttii. Samalla lukija saattaa oppia jotain tärkeääkin…

Lucky Luke 1978-1980

Alkuteos: La Ballade des Dalton et autres histoires (1986); La Corde du Pendu at autres histoires (1981); Paradise Gulch (1988); Vas-y, Rantanplan! & Un Lapon au Canada (1988) ja La Premiere catastrophe Ferroviaire (1988)

Toimittaja: Jouko Ruokosenmäki

Suomentaja: Annukka Kolehmainen

Kuvittaja: Morris

Tekstit: Goscinny & Greg; Goscinny, Vicq, De Groot, Do, Domi & Lodewijk; Goscinny; Dom Domi ja Georges Renoy

Ilmestymisaika: 2006 (ko.painos)

Sivumäärä: 143

Kustantaja: Egmont Kustannus

ISBN: 978-952-469-510-7

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Lucky Luke

Peukku: ^^b

Huom: Kokoelma Lucky Luken minisarjiksia.

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 5, 22, 23, 34, 35 ja 47

Minulle olivat kaikki näistä minisarjoista ennestään tuntemattomia. Ne ovat hauskoja ja avaavat Lucky Lukesta muutaman uuden puolen. Huumoria ja mukavaa menoa tarjolla.

Balladi Daltoneista on kokoelman ainoa täyspitkä sarjakuva. Siinä eräs laulaja “esittää” tarinan Daltoneista, jotka ovat sattuneet saamaan perinnön sedältään. Setä on kuitenkin asettanut ehdon, että poikien on kostettava hänet tuominneille henkilöille ja tätä kostoretkeä valvomaan on määrätty eräs tietty cowboy. Jokainen voikin sitten arvailla miten putkeen Daltonien kostoretken käy.

Jolly Jumper rakastuu on sympaattinen minisarjakuva. Siinä uskollinen ratsu on sairastunut tuntemattomaan sairauteen ja Lucky Luke koettaa löytää apua heppansa tilaan. Sattumalta he poikkeavat vanhan tutun luo, jossa Jolly Jumper näkee mitä sievimmän tamman…

Jupakka Pancake Valleyssa on minisarjakuva jossa Lucky Luke metsästää rikollista joka on kehdannut varastaa uskollisen Jolly Jumperin.

Seriffikoulussa Lucky Luke palkataan kouluttamaan seitsemän täysin kelvotonta miestä uusiksi seriffeiksi. Aluksi tilanne näyttää toivottomalta, mutta onneksi Lucky Luke on nimensä ja maineensa veroinen.

Paradise Gulch tai Eläkeläisten paratiisi on varsin erikoinen lyhyttarina. Siinä Lucky Luke saapuu kaupunkiin, jonne vanhat legendat ovat asettuneet viettämään eläkepäiviä. Muilla ei ole enää mahdollisuutta lähteä, vaan miten onkaan sankarimme laita?

Hirttoköysi ja muita kertomuksia osuus sisältää myös yhden pidemmän tarinan ja useita lyhyitä. Nimikko tarinassa Hirttoköysi Lucky Luke saapuu kaupunkiin, jossa tunnutaan haluavan pitää kumman paljon hirttäjäisiä ja mitä ihmeellisimmistä syistä. Jotain kummaa on tekeillä, mutta mitä? Siitä päättää Lucky Luke ottaa selvää.

Daltonit rautateillä kertoo Daltonien jokseenkin epäonnistuneesta yrityksestä ryhtyä ryöstämään junia linjalla, jolla on jo aika monta muutakin yrittäjää.

Lucky Luke ja oikeudenjakaja on eräänlainen kunnianosoitus/parodia Zorrolle/Zorrosta. Tarinassa sankarimme nimittäin saapuu pieneen kaupunkiin, jota valvoo salaperäinen Zozzo. Zozzo vain ei ole aivan suuren esikuvansa kaltainen, mutta onneksi Lucky Luke auttaa tätä lainvalvojaa alkuun.

Kamelikaivos kertoo Lucky Luken ja muslimi Hadji Alin kohtaamisesta. Hadji Alin suurin toive on saada näyttää kamelien hyödyllisyys amerikkalaisille, joista moinen eläin tuntuu lähinnä maanvaivalta. Lucky Luken avulla tämäkään tehtävä ei liene mahdoton…

Tilinteko tuo sankarimme tielle vanhan tutun Laura Legsin, jolla on vaivoinaan ihastunut nuorimies, johon taas on ihastunut muuan kylän tytöistä. Lucky Luke joutuu keskelle tätä nuorten tunnesekamelskaa, joka johtaa lopulta kaksintaisteluun…

Hyvässä sanomassa Lucky Luke pääsee lähietäisyydeltä seuraamaan kuinka kristinuskoa saarnataan apasseille.

Li Chin tarinassa seurataan tätä urheaa pientä kiinalaista, joka etsii kaupunkia jossa asuu vain pelkkiä kiinalaisia. Tällä kaupungilla on kuitenkin omat ongelmansa, joiden selvittäminen ei sitten olekaan ihan pikku juttu.

Puskii, Rantanplan! On kunnianosoitus tälle varjoaankin tyhmemmälle koiralle. Siinä suuri koirankouluttaja saapuu vankilaan kouluttamaan myös Rantanplanista mallikelpoista vahtikoiraa. Rantanplanilla kuitenkin on omat metkunsa ja yllätyksensä näytettävänään.

Saamelainen Kanadassa on hupaisa lyhyttarina. Saamelainen Johan on halunnut tuoda poroja Amerikkaan, mutta hänen koko tokalleen on käynyt hivenen hassusti. Yhdessä Lucky Luken ja Vanhan ketun kanssa hän pääsee pieneen seikkailuun, ennen kuin päättää palata kotikonnuilleen.

Micael Dahlén: Ihmispedot

Alkuteos: Monster (2011)

Suomentaja: Tuija Tuomaala

Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)

Sivumäärä: 161

Kustantaja: Atena

ISBN: 978-951-796-877-5

Muoto: e-kirja (EPUB)

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 11, 15, 23, 36 ja 47

*Viisi murhaajaa. Viisi ihmispetoa. Ja professori, joka on tavannut heidät. Ihmispedot kertoo viiden maailmankuulun murhaajan tarinan: Charles Manson kokosi ympärilleen Perheen ja johti brutaaleja teurastuksia, Dorothea Puente murhasi vanhuksia ja hautasi heidät pihansa luutarhaan. Issei Sagawa järjesti kannibaali-illallisen Pariisissa. Wayne Lo hyökkäsi kouluun Massachusettsissa, ja tanskalainen Peter Lundin katkaisi äitinsä niskan paljain käsin. Dahlén on haastatellut jokaista heistä. Murhaajien tarinat ovat erilaisia, mutta ne ovat johtaneet samaan lopputulokseen: tuntemattomista tuli superjulkkiksia, houkuttelevia aviopuolisoehdokkaita ja rahantekokoneita. Mitä jos murhaaminen onkin helpoin tie menestykseen? Miksi väkivalta kiehtoo meitä loputtomasti? Keistä ylipäätään tulee ihmispetoja? Micael Dahlén (s. 1973) on Tukholman kauppa-korkeakoulun professori, kansainvälisesti tunnettu luennoitsija ja tietokirjailija. Nyt hän tekee kuitenkin uuden aluevaltauksen. Ihmispedot on vaikuttava kirja tosielämän rikoksista. Teos ilmestyi Ruotsissa jouluna 2011 ja nousi suoraan myydyimpien kirjojen listalle.*

Tämä teos herättää ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisyyttä ja sitä, miten me oikeastaan suhtaudummekaan murhiin ja muuhun väkivaltaisuuteen maailmassamme. Se on muistelman ja tutkielman sekoitus, sillä kirjoittaja kertoo kohtaamisistaan noiden viiden ihmispedon kanssa ja heidän puheistaan. Loppuun hän on vielä lisännyt muutaman luvun siitä, miten nykymaailma suhtautuu miltei fanittavasti murhaajiin ja esittää muutaman mielenkiintoisen tekemänsä tutkimuksen tuloksia. Jännittävää ajatella, että murha on nykypäivänä eräänlainen statussymboli.

Kirja on kerrottu professorin omasta näkökulmasta. Hän sotkee teksteissä tapaamisia, että muistoja ja ajatuksia. Se voi olla lukijalle hivenen haastavaa. Ainakin itse koin tekstin lukemisen ja tapahtumissa perillä pysymisen hankalahkona vaikka aihe onkin mielenkiintoinen. Tosin minun kohdallani asiaan voi vaikuttaa se, että nämä ihmispedot ovat minulle vain nimiä paperilla (tai sähköisessä muodossa). Heidän hirmutekonsa nimittäin ovat sattuneet aikana, jolloin minua ei vielä ollut olemassa tai Wayne Lon tapauksessa kun olin vielä hyvin pieni. Nimet yksistään eivät merkinneet minulle mitään, enkä oikeastaan ole tainnut koskaan kuullakaan kenestäkään. Ehkä Masonia lukuunottamatta. Tunnustankin, että sorruin googlaamaan kunkin näistä murhaajista, minkä jälkeen asioissa oli helpompi kestää mukana.

Kieltämättä mielenkiintoinen teos, joka on helppo lukaista parilla istumalla. Pidin luvuista, joissa murhaajat kohdattiin, vaikka ne olivatkin haasteellista luettavaa. Sen sijaan lopun muutamat pohdintaan keskittyvät luvut olivat hivenen tylsiä, vaikka periaatteessa tutkimusten aihe olikin mielenkiintoinen. Nähtävästi nimittäin se oletus, että joku on tehnyt murhan, tekee tästä heti selvästi mielenkiintoisemman persoonan… Mihin maailma onkaan menossa?

Sue Grafton: G niin kuin gangsteri

Alkuteos: G is for Gumshoe (1990)

Suomentaja: Annika Eräpuro

Ilmestymisaika: 1997 (ko.painos)

Sivumäärä: 297

Kustantaja: book studio

ISBN: 951-611-892-5

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Kinsey Millhone Aakkosmurhat #7

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos (27/50)

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 18, 20, 23, 37 ja 47

*Kinsey Millhone on yksityisetsivä “jonka kanssa haluaisin viettää aikaani enemmänkin”, sanoo New York Timesin arvostelija. Kukapa ei… paitsi ne onnettomat, jotka epäiltyinä joutuvat hänen suurennuslasinsa alle. Maailman luetuin naispuolinen yksityisetsivä jatkaa seikkailujaan aurinkoisessa Kaliforniassa… joka samalla on varjoja täynnä.*

Tähän asti kesti “paastoni” Graftonin kirjoista. Kaikeksi onneksi tämänkertainen kirja ei herättänyt uusia vastareaktioita, joten ehkä tämä lukuprojekti etenee kohta lisääkin.

Tällä kertaa Kinsey lähtee etsimään asiakkaansa kadonnutta äitiä, mutta hänen oman elämänsä aikaisemmat teot asettavat aika vaarallisia sattumuksia hänen tielleen. Onneksi apu löytyy Robert Dietz -nimisen yksityisetsivän muodossa. Eikä tuo kadonneen äitimuorinkaan etsintä mene aivan suunnitellusti. Ainakaan sitten loppupeleissä, sillä perheen taustoista alkaa paljastumaan vaikka mitä…

Vähän vähemmän leppoista eloa on luvassa, hieman juhlia ja ehdottomasti jälleen jännittävä ja yllätyksekäs loppu. Mukava kun Kinseyn hahmoon pääsi taas vähän erilaisesta kulmasta sisälle.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)

Suomentaja: Maija Paavilainen

Ilmestymisaika: 2016 (ko.painos)

Sivumäärä: 389

Kustantaja: Bazar

ISBN: 978-952-279-225-9

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Flavia de Luce #1

Peukku: q^^

Sopisi lukuhaasteeseen ainakin: 23, 24, 29, 34 ja 47

*Saammeko esitellä: Flavia se Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta… ette kyllä ikinä usko.

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen, on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.*

Pidin Viisikoista ja Neiti Marplet olen löytänyt vasta vähän vanhempana kirjojen kautta. Silti tämä ei oikein nappaa. Ei ainakaan tämä sarjan ensimmäinen osa.

Kirja on kirjoitettu hyvin. Se on oikein sujuvaa tekstiä ja sitä on helppo lukea. Tapahtumat etenevät kiintoisasti ja lukijalle on annettu hyvin vihjeitä tapauksen ratkaisua ajatellen. Tarjolla on hyviä vihjeitä, pieniä virhepäätelmiä ja runsaasti nippelitietoa kemiasta. Kemia onkin hauskinta, mitä kirjassa on. Siihen on tehty selvästi paljon pohjatyötä, että faktat ovat kohdillaan ja ne selitetään siten, että lukija pysyy perässä.

Vaikka tarina on kelvollinen ja tekstiä mukava lukea, ei Flavia itse onnistunut yhtä hyvin. 11-vuotias tyttö on ärsyttävä. Hän on pikkuvanha, mutta samalla toisaalta äärimmäisen lapsellinen joissain asioissa. Hän katselee maailmaa lapsen silmin ja siksi osa asioista aukenee hänelle erilailla kuin vanhemmalle lukijalle. Tämä on hyvä, mutta siitäkin huolimatta olen huomaavinani hahmossa ristiriitaisuuksia. Ehkä ne ovat ensimmäisen kirjan ongelmia ja tulevat häviämään sarjan myöhemmissä osissa…

Piiraan maku makea on erikoinen teos. On rohkeaa sijoittaa kirjan tapahtumia menneeseen ja asettaa päähenkilöksi pikkuvanha 11-vuotias tyttö. Osa kirjailijan ratkaisuista on myös kiintoisia. Ja sivuhenkilöiden elämä alkaa vähitellen kiinnostamaan. Pieniä palasia pudotellaan myös Flavian ja hänen perheenjäsentensä historiasta. Varsinkin kuollut äiti Harriet jäi kiinnostamaan minua, mutta hänestä ainakin tässä ensimmäisessä osassa kerrottiin vielä varsin vähän. Ehkä seuraavassa sitten? Jos sinne asti joskus pääsen.