Alkuteos: Медея и её дети (1996)
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ilmestymisaika: 2012 (ko.painos)
Sivumäärä: 358
Kustantaja: Siltala
ISBN: 978-952-234-095-5
Muoto: Sid.
Peukku: q^^
Lukuhaaste 2017: 26. Sukutarina (31/50)
*Medeia Mendez on kuin Goyan maalauksen henkilö lesken mustissaan. Hän on Krimille asettuneen kreikkalaissukunsa keskushenkilö, suvun, joka on hajaantunut ympäri Neuvostoliittoa, mutta kokoontuu uskollisesti kesäisin Medeian talolle Mustanmeren rannalle.
Elämää nähnyt ja sitä ymmärtävä lapsettomaksi jäänyt Medeia seuraa sisarustensa lasten, heidän vaihtuvien puolisoidensa, rakastajiensa ja lastensa elämää vuosikymmenestä toiseen, läpi sotien, poliittisten mullistusten, yksityisten kriisien ja yhteiskunnallisten murrosten. Järkkymättömänä ja iättömänä hän vastaanottaa keväisin ja kesäisin jatkuvan vieraiden virran ja tarkkailee sukulaistensa rakkauksia ja romanttisia kiemuroita, pettymyksiä, intohimoja ja riitoja. Viisaan Medeian muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat komeasti Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa.*
Tässä on jälleen kirja, josta takakannen perusteella odotti jotain aivan muuta kuin mitä lopulta sai. Odotin, että Medeia ja hänen ajatuksensa olisivat olleet enemmän läsnä, että oltaisiin sukellettu syvemmälle vanhan naisen muistoihin ja tunteisiin. Sen sijaan Medeia on lähes sivuroolissa. Hänet tunnutaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta mainitsevan kuin sivulauseessa, henkilönä joka on, mutta joka ei ole.
Medeian sijasta kirja keskittyy kertomaan hänen sisaruksiensa lapsista ja heidän elämästään sekä muutamasta muustakin. Joihinkin näistä nuoremman polven jäsenistä perehtydään hyvinkin syvällisesti. Etenkin kun heidän elämänsä tavalla tai toisella liittyvät yhteen ja menneisyys rakentaa kudelmaansa myös nykyisyydessä. Menneillä tapahtumilla on vaikutuksensa ja seurauksensa…
Kaikkiaan henkilökatras on värikäs ja moninainen. Heitä on kuitenkin melkoisen monta ja jälleen kerran itse kompastun venäläisiin nimiin, lempinimiin ja puhutteluihin. Kirjan lopussa on kyllä pienehkö sukupuu, mutta silti huomasin olevani useammin kuin kerran pihalla siitä kuka on kukin ja mitä sukua kellekin. Näin etenkin kun kirjan kerronta ei ole kronologista vaan leikittelee välillä ajalla ja paikalla.
Kirjan kerronta on monipolvista. Välillä eletään nykyhetkessä ja välillä loikataan menneisyyteen jotta nykyisyyden tapahtumat saisivat selvyyksiä ja lukija ehkä ymmärtäisi ihmisten toimia paremmin. Välillä on miltei hankala pysyä perässä siitä, kuinka kaukana menneisyydessä ollaan ja mihin kaikkiin tapahtumiin mikin aikaisemmista vaikuttaa.
Kaiken kaikkiaan Medeia ja hänen lapsensa oli minusta sekava ja jopa tylsähkö. En päässyt sisään kehenkään henkilöistä, eivätkä heidän kohtalonsa ja elämänsä oikeastaan jaksaneet innostaa. Harmillista, sillä takakannen ja ystävien suosituksien perusteella odotin paljon enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti