Enki Bilal: Tapaamme Pariisissa

Alkuteos: Rendez-vous à Paris (2006)

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Ilmestymisaika: 2006 (ko.painos)

Sivumäärä: 70

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-951-31-3744-1

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Sarajevo-tetralogia 3 / Hirviötetralogia 3

Peukku: ^^b

*Albumissa Hirviön uni kohtaamme ilmiömäisellä muistilla varustetun Nike Hatzfeldin, jonka mieleen palautuvat 33-vuotiaana hänen ensimmäiset elinpäivänsä vuonna 1993. Jugoslavian kriisi oli silloin pahimmillaan; bosnien ja serbien kranaatteja satoi Sarajevon sairaalaan. Noina päivinä saman vuoteen Niken kanssa jakoivat Amir ja Leyla, orpoja kuten hänkin. Niken kohtalon sinetöi muisto siitä, kuinka hän 18 päivän ikäisenä vannoi että etsisi ystävänsä ja “suojelisi heitä ainiaan”.

Aika vuoden 1993 muistikuvien ja vuoden 2026 nykytodellisuuden välillä tuntuu haihtuneen olemattomiin, kun Nike syöksyy obskurantistiseen uskonnolliseen hullunmyllyyn. On kuin vuoden 2026 vaikeudet olisi kirjoitettu jo hänen lapsuutensa tähtiin.

Maailma ja sen demokratiat kieppuvat sairaassa karusellissa, jota käyttää Optus Warhole, mies joka on ilmoittanut olevansa “korkeimman pahan inkarnaatio”...

Nike ja Leyla tapaavat toisensa. Amir ilmaantuu tahollaan esiin yhdessä Sashan kanssa, josta tulee yllättäen neljäs pala tässä oudossa palapelissä.

32. joulukuuta: Optus Warhole, ihmisten monistaja on ryhtynyt “korkeimman pahan taiteilijaksi” ja leikittelee innokkaasti sekä kosmisen mittaluokan asioilla että yksittäisillä ihmiskohtaloilla. Hänen erityisiä “lemmikkejään” ovat Nike, Leyla, Amir ja… Sasha.

Tapaamme Pariisissa seuraa edelleen Niken yrityksiä täyttää lupauksensa ja yhdistää Sarajevon orpokolmikko. Onnistuuko hän vai ei, nähdään trilogian neljännessä ja viimeisessä näytöksessä…

Hirviötetralogiassa on kertojina kolme ääntä: Nike, Leyla ja Amir, kolme eri puolille maailmaa päätynyttä Sarajevon orpoa. Tetralogia kertoo muistista, yksilöllisestä ja kollektiivisesta muistista, jossa sekoittuvat muistikuvat Enki Bilalin synnyinmaan Jugoslavian hajoamisesta ja visiot joita Bilal maalaa menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.

Tämä tulevaisuudentutkimus laajentuu Balkanilta kaikkialle maailmaan, tähän ainoaan joka meillä on ja joka siis on paras kaikista mahdollisista maailmoista.*

Mitä pitemmälle tämä sarja etenee, sitä mystisemmäksi ja ehkä jopa sekavammaksi se muuttuu. Tarinaan tulee uusia sävyjä ja osa vanhoista “totuuksista” osoittautuukin toisenlaisiksi. Välillä tuntuu jopa siltä, ettei lukija tahdo pysyä kärryillä siitä, onko hahmo, jota tarina seuraa se oikea, vaiko hänen kopionsa… Sekavuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole huono asia. Nyt se antaa mahdollisuuden kehittyä ja rakentaa, epäillä ja uskoa. Vaihtuvat tilanteet pitävät lukijaa varpaillaan ja tarkkaavaisena.

Bilalin työ on jälleen kaunista ja taidokasta. Pidän hänen tyylistään piirtää ja käyttää värejä. Hän on selvästi antanut mielikuvituksensa lentää ja hyödyntänyt paljon futuristisia asioita, joten sivut ovat vauhdikkaita ja ilmeikkäitä. Kuvallista riemua!

Mika Waltari: Kultakutri

Alkuteos: 1948 (ilm.)

Ilmestymisaika: 1986 (ko.painos)

Sivumäärä: 70

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-13457-0

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Huom: Kirjoitettu jo 1946

Painoksesta Kultakutri ja muita pienoisromaaneja

*Kultakutri on kovalla kynällä ja hengähtämättömässä tempossa kirjoitettu helsinkiläisen ilotytön tarina, jota aikoinaan pidettiin liian rohkeana.*

Olen itse harvoin törmännyt Waltariin kertomassa tarinaa naisen näkökulmasta. Ja ehkä parempi niin. Itselle ainakin jäi lukiessa tunne, että vaikka hän on kovasti yrittänyt, ei hän aivan ole tavoittanut sitä mitä on yrittänyt. Ehkä syynä on se, että pienoisromaanin aihe on kuitenkin aika rankka.

Tässä teoksessa nuori nainen muistelee elämäänsä ja sen kovuutta. Hän ei alkuun kerro edes nimeään, ei ikäänsä, ei oikein mitään itsestään. Hän ei koskaan mainitse vanhempiaan nimeltä, eikä sisaruksiaankaan. Edes kovin tarkkaa kuvaa hänen elinpiiristään Helsingissä ei tahdo saada kunnollista kuvaa.

Maire elää aika karua elämää tässä pienoisromaanissa. Hänen elämänsä on aallokkoa, jossa hän ei ikinä aivan tunnu pääsevän harjalle asti vaan kaikki jää osittain vajaaksi. Vaikka hänen elämänsä on kovaa, en siltikään pysty ja osaa uskoa, että yksikään ihminen voisi olla niin kylmä ja kuollut koko ajan ja kaikesta huolimatta. Ehkä Waltari todella on liioitellut asioita…

Näitä pienoisromaaneja lueskellessa on tuntunut hassulta. Vaikka pystyn ymmärtämään niiden kirjallisen arvon, eivät ne silti todella ole päästäneet minua itse tunnelmaan. Niissä ei tähän mennessä ole oikein ollut sitä lennokkuutta jota Waltarin teksteissä rakasta. Noh, vielä on pari kappaletta jäljellä tässä opuksessa. Josko ne toisivat pelastusta?

Agatha Christie: Norsun muisti

Alkuteos: Elephants Can Remember (1972)

Suomentaja: Anna-Liisa Laine

Ilmestymisaika: 1973 (ko.painos)

Sivumäärä: 216

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-00-05748-7

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: 32. Hercule Poirot -dekkari

Peukku: ^^b

Lukuhaaste 2015: Kirjoittaja oli yli 65-vuotias kun kirja julkaistiin (40/50)

*Aina vain Agatha - 82 ikävuotta, 82 kirjaa! Norsun muisti on hänen uusimpansa, kirjoitettu vuonna 1972. Aiheena on toistakymmentä vuotta sitten tapahtunut murhenäytelmä, ikääntyneen, sopuisan avioparin kaksoisitsemurhaksi julistettu kuolema. - Miksi he tekivät sen? Salainen suhdeko jommallakummalla, vai loivatko vanhat synnit varjonsa? Asia tulee ajankohtaiseksi kun eräs vastenmielinen, komenteleva naisihminen haluaa välttämättä tietää kumpi suoritti surmatyön, kenraali vai rouva Ravenscroft. Ihme ja kumma miksi asia häntä kiinnostaa, siitäkin huolimatta, että hänen rakas poikansa aikoo naida kuolleen avioparin tyttären.

Dekkarikirjailija Ariadne Oliver ryhtyy tutkimuksiin vastahakoisesti mutta on vauhtiin päästyään nokkelampi ja vireämpi kuin aikoihin. Hänen osansa tässä jutussa on “norsujen metsästäminen”, hyvämuististen henkilöiden etsiminen ja haastatteleminen. Perimmäisten salaisuuksien jäljille pääsee kuitenkin vasta Hercule Poirot johtolankoinaan muun muassa pureva koira ja neljä peruukkia.*

Todella koukuttava Poirot-kirja! Itse napsin tämän parissa illassa. Olisi mennyt yhdessäkin, jos ei olisi pitänyt aamulla herätä töihin…

Kirjan tapahtumat vuorottelevat rouva Oliverin ja Poirotin välillä. Kumpaisellekin annetaan tilaa olla ja hengittää, kumpainenkin poimii vihjeitä lukijalle ja toisilleen. Enemmän kuitenkin ehkä rouva Oliver tällä kertaa. Poirot vain yhdistää langat hänen puolestaan. Itse todella nautin näiden vihjeiden metsästämisestä. Tällä kertaa ne jopa sattuivat silmään suhteellisen helposti. Ja osan lopun paljastuksista todella pystyi päättelemään! Toki jotkut asiat selvisivät vasta lopussa, eikä niitä lukijan olisikaan ollut helppo saada selville.

Vauhdikkaasti ja sympaattisesti kirjoitettu dekkari, johon pääsee helposti mukaan. Dame Agathan kokemuksen ja taidon huomaa läpi koko kirjan. Taattua Poirot-laatua!

Enki Bilal: 32. joulukuuta

Alkuteos: 32 Décembre (2003)

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Ilmestymisaika: 2003 (ko.painos)

Sivumäärä: 62

Kustantaja: Tammi

ISBN: 951-31-2860-1

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Sarajevo-tetralogia 2 / Hirviötetralogia 2

Peukku: ^^b

*NIKE

Jalkojemme juuressa räjähti miniatomipommi ja terassin sirpale murskasi nenäni (kolmannen kerran vuoden aikana)... Kaiken tämän hetken murto-osassa tapahtuneen olisi pitänyt panna minut varpailleni (jotka nekin olivat vaarassa). KAIKKI tämä vain KUTSUN vuoksi, mutta siitä kaikki alkoi…

AMIR

Puristin lujaa hänen ruumistaan ja tätä uutta antrasiitti-ihoa, joka oli suoraan painajaisistani. Puristin lujaa ja kauan. Kuin torjuakseni kaiken mielettömyyden.

LEYLA

Nike viipyi luolassa yhtä kauan kuin yhdeksän muutakin. Kuten yhdeksän muutakin, hän pyysi heti ulos tultuaan paperia ja kynän, ja kuten yhdeksän muutakin, hän uppoutui työhönsä tuntikausiksi. Ja kuten yhdeksällä muullakin, hänen ensimmäinen lauseensa oli kolmoiskysymys, miltei sanasta sanaan sama kuin toisillakin: “Mitä radiohiiliajoitus sanoo luusta ja ammuksesta? Mitä vertailu löytäjän aineistoon sanoo hautautuneesta luolasta? Milloin on 32. joulukuuta?”

Enki Bilalin albumit Hirviön uni ja 32. joulukuuta ovat kirjoja muistista, yksilön muistista, yhteisön muistista. Ne kertovat Nikestä, Leylasta ja Amirista, joita yhdistää syntymä sodan pirstomassa Sarajevossa. He kaipaavat toisiaan, he kaipaavat rauhaa, mutta sitä ei valtaa janoava maailma heille suo.*

Kakkosalbumi jatkaa tarinaa siitä, mihin ykkönen jäi. Kolme orpoa tahoillaan pyrkivät kohti toisiaan, siinä kuitekaan oikein onnistumatta. Tähän tosin vaikuttaa omilla kieroiluillaan herra Warhole, jolla on omat synkät taiteelliset suunnitelmansa maailman varalle…

Tässä albumissa tutustutaan jokaiseen kolmesta sankarista paremmin. Heidän kertomansa osuudet nimittäin avaavat hahmoja selvemmin lukijalle. Siitäkin huolimatta jäljelle jää joukko kysymyksiä ja uusia nousee esiin.

Väritys, piirtojälki ja tekstaus toimivat. Itse olen jokseenkin huvittunut siellä täällä lentelevistä tonnikaloista ja muista erikoisuuksista, joita kuvitukseen on lisätty. Ne ilmentävät mukavasti tilanteiden abstraktiutta.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Alkuteos: Мёртвые души (1842)

Suomentaja: Samuli Suomalainen

Lukija: Mika Piispa

Ilmestymisaika: (ko.painos)

Kesto: 1 CD, 10h 6min

Kustantaja: Osuuskunta Kuolleet sielut

ISBN: 978-952-5771-21-3

Muoto: Äänikirja

Peukku: q^^

*Kuolleet sielut on Gogolin pääteos ja kirjallisuuden klassikko. Kuolleet sielut kertoo salaperäisen päähenkilön Tšitšikovin ostosmatkoista ja niistä koituvista tapahtumista. Tšitšikov osti matkoillaan maanomistajilta kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia, joita ei ole vielä poistettu henkikirjoitusluettelosta.*

Kuolleet sielut oli jokseenkin tylsän oloinen. Toisinaan tuntui, että tapahtuu paljonkin, mutta sitten oikeastaan ei tapahtunutkaan juuri mitään. Ihmiset vain puhuvat ja puhuvat ja kauppaa käydään… Toisaalta perivenäläinen henki kyllä välittyy kirjasta ja sen hahmoista hyvin läpi. Joten toisaalta en ihmettele kirjan hidasta etenemistä ja tietyn tyylistä tapahtumattomuutta, jossa siitäkin huolimatta tapahtuu jotain. Venäläisissä klassikoissa on se oma tyylinsä, joka ei aina aivan aukea lukijalle. Tai kuuntelijalle.

Mika Piispa tekee vakuuttavan suorituksen lukijana. Hänen ääntään on miellyttävä kuunnella ja se on persoonallinen. Korvia ei ollenkaan ärsytä.

Se, mikä itseäni tässä äänikirjassa ärsytti, on kirjan tauotus ja sullominen vain yhteen levyyn. Ääniraidat ovat melko pitkiä ja niiden välissä on isohkot tauot. Se toisaalta helpottaa raidan vaihtumisen huomaamista, toisaalta taas hivenen katkaisee kokemusta. Näin pitkä kirja olisi kannattanut jakaa useampaan levyyn. Nyt raitoja on yli 100. Aikamoista naputtelua cd-soittimella kuunneltaessa ja oikeaa raitaa etsiessä. Parikin levyä lisää, niin oikean kohdan etsiminen olisi huomattavasti mukavampaa.

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til (2013)

Suomentaja: Tuomas Kauko

Ilmestymisaika: 2014 (ko.painos)

Sivumäärä: 152

Kustantaja: Like

ISBN: 978-952-01-1045-1

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

*Lumoava kertomus pojasta, joka uneksi itselleen elämän

Katla-tulivuoren purkaus valaisee yötaivaan, maailmassa riehuu suuri sota ja Reykjavíkissa espanjantauti, mutta Máni Steinille todellisuus on kuin elokuvan kulissi, suuri laitakatu, joka houkuttelee salaisiin seikkailuihin.*

Sjón on kyllä erittäin kiintoisa lukukokemus. Hänen tyylinsä on lumoava ja vapaa. Siinä on kiihkeyttä, tempoa, joka vain nappaa mukaansa ja kuljettaa eteenpäin. Itse lumouduin ja ajauduin virran vietävänä alusta loppuun. Luin kirjan yhdeltä istumalta.

Tavallaan yllätyin, että uppouduin kirjaan niinkin kovasti. Varsinaisesti teoksessa kun ei tunnu olevan juonta ollenkaan. Se on kuvaus siitä, miten ryhmään ja ympäristöönsä sopeutumaton nuorukainen kokee ja elää vaikeat päivät tulivuoren purkauksen jälkeen ja miten vakava sairaus vaikuttaa hänen ja koko yhteisön elämään. Ja miten pojan oma erilaisuus valtaväestöön noina aikoina vaikuttaa lopulta koko hänen elämäänsä.

Vai oliko elämää? Sjón nimittäin heittää kirjan lopussa mielenkiintoisen ajatuksen ilmaan. Entä jos Mánia ei koskaan ollutkaan? Entä jos hän vain olikin uni, unelma, joka perhosen lailla katosi ja syntyi oikeastaan vain ja ainoastaan toisten sydämissä?

Poika nimeltä Kuukivi on kaunis kertomus. Se voi olla uni tai todellisuus, sen lukija saa itse päättää. Kumpaan ratkaisuun ikinä päätyykään, on silti todettava, että tässä on kirja, joka muuttaa lukijansa käsitystä maailmasta. Se on hieman hankala selittää toisille. Tämä kirja pitää itse lukea ja kokea.

Enki Bilal: Hirviön uni

Alkuteos: Le Sommeil du monstre (1998)

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Ilmestymisaika: 1998 (ko.painos)

Sivumäärä: 70

Kustantaja: Tammi

ISBN: 951-31-1296-9

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Sarajevo-tetralogia 1 / Hirviötetralogia 1

Peukku: ^^b

*Muistan, että olin 10 päivän ikäinen… Hirvittävä räjähdys, joka halkaisi yötaivaan ja satoi sairaalaan ei aiheutunut kranaatinheittimestä eikä tykistöstä eikä pommista… Se oli elämäni ensimmäinen rajuilman ykkosenjyrähdys. Minut rauhoittanut taivaan raivo oli toisella tavalla vaikuttavampi kuin ihmisten tuli… Sillä minä olen kymmenen päivän ikäinen orpo, joka iloitsee siitä, että luonto on ihmistä vahvempi.

Samana päivänä eräs sairaanhoitaja asetti paketin suurelle valkoiselle vuoteelle Amirin ja minun väliin. Tämä hädin tuskin muutaman tunnin ikäinen paketti oli nimeltään Layla Mirkovic… Ensimmäisen kerran me kaikki olimme yhdessä. Päämme olivat painuneet yhteen ja kehomme muodostivat tähden. Kuuntelimme elämämme ääniä. Kymmenen päivän ikäisenä olen meistä vanhin, onnellinen orpo, joka rakastaa Leylaa, joka rakastaa Amiria ja joka rakastaa raivoavan taivaan ääniä.

Hirviön uni on ennen kaikkea kirja muistista. Se on kirja sekä yksilön muistista että kollektiivisesta muistista ja futurologiasta. Jugoslavialaissyntyisen Enki Bilalin teoksessa kirjoitetut kuvat hänen synnyinmaansa hajoamisesta sekoittuvat hämmentävällä tavalla akselilla mennyt-nykyhetki-tulevaisuus maalattuihin kuviin. Hirviön uni kertoo muistin mahdollisuuksista ja se vältettävissä olevista vaaroista. Se kertoo muistista, joka ei ole oppinut mitään omituiselta 20. vuosisadalta. Kirjassa on kuitenkin Bilalille tärkeä toivonkipinä: hänen henkilöillään on vahva yhteys.*

Henkilökohtaisesti pidän Bilalin tarinasta. Vaikka hänen yhteistyönsä hedelmätkin ovat olleet kaunista katsottavaa, pääsee hän silti paremmin esiin työskennellessään omillaan. Kun sekä tarina, että kuvat ovat hänen omiaan.

Hirviön uni avaa tämän sarjan komeasti. Se näyttää futuristisen maailman (joka vuosissa on kohta puoleen käsillä) ja loihtii eteen maailman, jossa synteettiset androidit ovat arkea ja lentelemme ympäriinsä lentävillä autoilla. Tekniikka on omaa maailmaansa, paljon edelle totuutta.

Tarina on enemmän kuin mielenkiintoinen. Mies, joka muistaa kaiken lähes syntymästään asti. Ja hänen kadotetut toverinsa, jotka hän haluaa löytää. Ja se, kuinka he kaikki kolme tahoillaan sotkeutuvat samaan soppaan - soppaan, jonka syvyyttä ja sakeutta tässä ensimmäisessä osassa päästään vasta vähän arvailemaan…

Hahmot ovat mielenkiintoisia. Nike - muistimestari, jonkinlainen synkähkö sankari. Leyla - fiksu ja kaunis nainen, jonkinlainen unelma ja Amir - oman tiensä kulkija, soturi. Ja tietysti koko joukko muita joista osa on hyviä ja osa pahoja ja osa vielä pahempia.

Bilalin piirtojälki on muuttunut aikaisemmista albumeista. Siinä on yhä oma kuluneen kaunis leimansa, mutta viivasta on tullut vapaampi ja elävämpi. Myös väritys on lähtenyt lentoon. Jälki on yhä ihanan harmaasävyistä - sopii mielestäni loistavasti näihin futuristisiin kuviin - ja itselleni tulee mieleen kuin se olisi tehty liiduilla… Runollisen kaunista. Jos jotain voisin moittia, niin se on naishahmojen yhdenmukaisuus. Ulkonäöllisesti naisissa ei ole niin hienoa variaatiota kuin miehissä.

Olen kuitenkin koukussa. Kaunista kuvaa ja hienoa tarinaa. Tekstaus hoidettu hyvin ja selvästi. Mainiota sarjakuvaa!

Pierre Christin: Koston veljeskunta

Alkuteos: Les Phalanges de l’ordre noir (1979)

Suomentaja: Nike Parland ja Ulrika Enckell

Kuvittaja: Enki Bilal

Ilmestymisaika: 1990 (ko.painos)

Sivumäärä: 82

Kustantaja: Tammi

ISBN: 951-30-9350-6

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

*Pientä syrjäistä espanjalaiskylää kohtaa julma tuho: sen kaikki asukkaat surmataan ja talot sytytetään palamaan. Asiasta saa kuulla englantilainen lehtimies Pritchard, joka Espanjan sisällissodan aikana taisteli tovereineen tasavaltalaisten joukoissa tässä kylässä. Hän tietää hyvin keitä kuuluu “Mustan falangin veljeskuntaan”, joka on vastuussa verityöstä, ja kutsuu koolle toverinsa eri puolilta Eurooppaa kostamaan näille. Seuraa pitkä, jännittävä ja uuvuttava takaa-ajo halki tämän päivän Euroopan - ryhmä iäkkäitä ihmisiä ajaa takaa toisia yhtä iäkkäitä. Ja kun heidän verinen kohtaamisensa koittaa, siitä tulee myös tilinteko menneisyyden ja nykyisyyden välillä.*

Christininin ja Bilalin yhteistyötä jälleen. Hassusti lukaisin tämän ja Metsästysretken väärässä järjestyksessä. Mutta se johtuu ihan siitä, että jälkimmäinen suomennettiin ensin…

Tässä albumissa on kunnon vanhan ajan vakoilija henkeä. Ihanat iäkkäät herrat ja rouvat koettavat vielä kerran elää ja kunnioittaa ihanteitaan, joiden puolesta taistelivat ollessaan nuoria. Nyt mukaan tulee riemukkaassa määrin iän tuomia hankaluuksia. Kuten vaikkapa reumatismi ja kitisevät nivelet. Vanhana ei ole todellakaan niin helppo leikkiä Bondia!

Vaikka albumin aihe onkin aika synkkä - kosto - on se onnistuttu tasaamaan sivuille hyvin. Huumori ja ystävyys löytävät oman paikkansa. Paitsi ehkä lopussa, joka pääsi omalla tavallaan yllättämään minut. Arvasin kyllä, että surkeampia sattumuksia on odotettavissa, mutta että ihan sellaisia ja useampia… Jännitystä siis on luvassa.

Tarinan hahmot ovat melkoisia persoonia. Löytyy pappia, kirjailijaa, pasifistia… Näistä aineksista on kasattu kiintoisa joukko, jonka kohtaloita jännittää kuin huomaamattaan. Ja heille jokaiselle on varattu oma kohtalonsa. Mikä parasta, kohtalot selitetään!

Pakko vielä kehua Bilalin piirtojälkeä ja väritystä. Kaunista ja kulunutta. Tykkään!

Pierre Christin: Metsästysretki

Alkuteos: Partie de chasse (1983)

Suomentaja: Nike Parland ja Ulrika Enckell

Kuvittaja: Enki Bilal

Ilmestymisaika: 1989 (ko.painos)

Sivumäärä: 84

Kustantaja: Tammi

ISBN: 951-30-8991-6

Muoto: Nid.

Peukku: ^^b

*Yhdeksän miestä tapaa metsästysretkellä Puolassa, yhdeksän tärkeää puoluemiestä itäblokin eri maista. He ovat tunteneet toisensa jo kauan, kaikkein kauimmin Vasili Aleksandrovitš Tševtšenkon, entisen KGB:n johtajan, joka on ohjaillut heidän kotimaidensa kohtaloita siitä lähtien kun ne muuttuivat sosialistisiksi. He kaikki ovat olleet riippuvaisia Tševtšenkon päätöksistä, häntä he saavat kiittää asemastaan ja jopa hengestään. Nyt he tapaavat jälleen - ja metsästys voi alkaa…

Viiltävän tarkasti Metsästysretki porautuu sosialistimaiden tilanteeseen, siihen mihin niiden suhteet perustuvat, siihen mikä niitä kenties odottaa.*

Jatkan selvästi nyt Bilalin tyylin innoittamana. Tosin tällä kertaa hän toiminut albumin kuvittajana ja teksti on toisen käsialaa. Se ei kuitenkaan haittaa. Nimittäin yhteistyö tuntuu toimineen oikein hyvin. Teksti ja kuvitus tukevat toisiaan.

Metsästysretki on selkeästi poliittisempi ja suoremmin kantaa ottavampi kuin mitä Bilalin omat albumit, mikä on varmaankin tekstistä huolehtineen Christininin ansiota. Hahmoille ollaan annettu reippaasti luonnetta ja menneisyyttä, heillä on selkeä historia ja omat mielipiteet, joita he eivät epäröi tuoda esiin. Vaikka joskus se ei ehkä kannattaisikaan… Juoni todella politikoinnista huolimatta pitää otteessaan. Tosin lopun ja retken tarkoituksen ehkä arvaa hieman liian helposti.

Se, että suurin osa albumin hahmoista on vanhempia herroja, sopii Bilalin tyyliin loistavasti. Hänen karun kaunis tyylinsä pääsee oikeuksiinsa vanhoja, elämän kuluttamia ihmisiä kuvatessa. Ja luvassa on jälleen kaunista taiturointia maisemien kohdalla. Väritys on myös hoidettu erinomaisesti.

Vaikka albumin valmistumisesta on kulunut jo varsin pitkä tovi ja Euroopan tilanteet ovat muuttuneet, on Metsästysretki silti omalla tavallaan ajankohtainen. Se herättää esiin vanhat ajat, joiden piirteitä saatamme hyvin nähdä nykypäivässä.

Hyvää ja laadukasta sarjakuvaa. Pidän kyllä oikein kovasti.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren leipä

Alkuteos: Niskavuoren leipä (1938)

Pääosissa: Raili Tiensuu, Tiina Pirhonen, Petteri Sallinen, Elina Hurme, Taisto Reimaluoto ja Pekka Huotari

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Kesto: 1 CD, 57 min

Kustantaja: Yleisradio

ISBN: 6416415665347

Muoto: äänikirja, kuunnelma

Sarjamerkintä: Niskavuori-sarja

Peukku: ^^b

*Viisi vuotta on kulunut siitä, kun Niskavuoren Aarne jätti perheensä ja kotinsa ja muutti Ilonan kanssa Helsinkiin. Viiteen vuoteen maalleen kaipaava isäntä ei ole pitänyt mitään yhteyttä niskavuorelaisiin. Kunnes eräänä päivänä vanhaemäntä ilmestyy poikansa oven taakse Niskavuoren viljasta leivottu leipä kädessään. Vieläkö vuosien takainen katkera välirikko voidaan sovittaa?

Tämä Niskavuoren naisten jatko-osa päättää Radioteatterin neliosaisen kuunnelmasarjan. Kiitetyssä kuunnelmasarjassa tulkinnan perusta on tekstin suhde nykyaikaan.*

Tämäkään osa Niskavuori-sarjaa ei ollut itselleni entuudestaan tuttu. Joten jälleen joudun luottamaan siihen, että sovitus on uskollinen alkuperäistekstille.

Näyttelijät tekevät jälleen vakuuttavaa työtä. Kuunnelma on ilo korvalle ja sovitus on mielestäni sopivan mittainen. Sen jaksaa helposti kuunnella yhdeltä istumalta. Nyt kuitenkin tapahtumat hyppivät enemmän kuin aikaisemmissa osissa ja vaikka kokonaisuus onkin selkeä, tuntuu, että enemmän saisi irti jos lukisi näytelmän tai vaikka katsoisi elokuvat. Ainakin henkilöhahmojen välisistä suhteista saisi silloin paremman kuvan. Nyt ne jäävät melko pintapuolisiksi itse kuunnelman keskittyessä tärkeimpiin tapahtumiin.

Pidin kyllä koko kuunnelma sarjasta. Se antaa mielestäni hyvän kuvan tähän suomalaiseen mahtidraamaan. Jos Niskavuoren-tarina ei ole ennestään tuttu, niin näistä kuunnelmista on miellyttävä ja helppo aloittaa tutustuminen.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuteos: The Picture of Dorian Gray (1891)

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 363

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-25774-5

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

Lukuhaaste 2015: Kirja, josta on tehty elokuva (39/50)

*Nuori Dorian Gray rakastuu muotokuvaansa ja myy sielunsa paholaiselle, jotta saisi pitää kauneutensa ikuisesti.

Dorian Gray toivoo, että vain hänen muotokuvansa vanhenisi. Toive toteutuu ja Dorian antautuu ystävänsä lordi Henryn opastuksella nautintojen metsästäjäksi, jonka kasvoihin moraaliton elämä ei jätä jälkeäkään. Muotokuva sen sijaan muuttuu päivä päivältä iljettävämmäksi, kunnes Dorian ei enää kestä katsoa sitä.

Hyytävän ajankohtainen kulttiklassikko uutena suomennoksena.

Oscar Wilde (1854-1900) oli aikansa kuuluisin näytelmäkirjailija ja häpeämätön keikari, joka eli skandalinkäryisen elämän.*

Eräällä tavalla tämä kirja oli minulle pettymys. Tietäen Wilden maineen, olisin odottanut siltä paljon enemmän. Tosin, ottaen huomioon kirjoitusajan, oli tässäkin varmaan enemmän kuin tarpeeksi kestettävää... Ja toisaalta se samalla oli mitä nautittavin lukukokemus.

Wilden tyyli kirjoittaa on mukaansatempaava. Hän jaarittelee ja selittelee, pohdiskelee ja pyörittelee asioita. Kertoo omalla hitaan kiihkeällä tavallaan ja vangitsee lukijan mukaansa. Kaikki kehkeytyy rauhassa ja jokaiselle asialle löytyy selitys, vaikka lukiessa saattaakin ihmetellä, että mitäs hittoa tässä nyt tämmöistä oikein jaaritellaan. Kaikella on kuitenkin oma merkityksensä, joka paljastuu ennemmin tai myöhemmin.

Juoni todella lähtee liikkeelle hitaasti. Pohjaa tunnutaan rakentavan lähes puolet kirjasta ja vasta lähellä loppua alkavat tapahtumat todella edetä. Lukijana tempauduin mukaan pohdintoihin ja filosofointiin ja odottamalla odotin, koska oikein alkaa tapahtua. Ja kun sitten lopulta tapahtui, olin vähän hämilläni. Mitä? Tässäkö tämä oli? - tuollaiset kysymykset heräsivät mieleeni. Ja todellakin olisin halunnut kuulla enemmän siitä, mitä kaikkea paheellista Dorian Gray oikein teki, enkä vain lukea, että hän on tehnyt jotain kamalaa ja hirveää ja niin paheellista. Nykylukijalle pelkkä vihjailu ja viittailu eivät oikein riitä.

Jos ei anna pelkän vihjailun, hitaasti kehittyvän juonen ja runsaan filosofoinnin häiritä, on tässä kerrassaan mainio klassikko luettavaksi. Kapari-Jatan suomennos ainakin on todella hyvä ja kirjan rauhallisuuteen nähden vauhdikas.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset

Alkuteos: Niskavuoren naiset (1933)

Pääosissa: Raili Tiensuu, Petteri Sallinen, Tiina Pirhonen, Elina Hurme, Taisto Reimaluoto, Kristiina Halttu, Kalevi Kahra, Saara Pakkasvirta, Seppo Maijala ja Tuula Nyman

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Kesto: 1 CD, 58 min

Kustantaja: Yleisradio

ISBN: 6416415665330

Muoto: äänikirja, kuunnelma

Sarjamerkintä: Niskavuori-sarja

Peukku: ^^b

*Niskavuoren Aarne ja kylän uuden kouluneidin, Ilonan, välille syttyy intohimoinen rakkaus, siitäkin huolimatta, että miehellä on jo vaimo, lapset ja ennen kaikkea - Niskavuori. Salaisuuden paljastuessa skandaali muuttaa monen niskavuorelaisen elämän. Draama kärjistyy koulun johtokunnan kuulusteluun, jossa selvitetään, kenen ovat ne miehen jäljet ja suksen jäljet, jotka johtavat öisin kauniin opettajattaren asuntoon.

Niskavuoren naiset oli Hella Wuolijoen ensimmäinen Niskavuori-draama, vaikka se onkin kronologisesti sarjan kolmas osa. Näytelmän suosio Suomessa ja ulkomailla kannusti näytelmäkirjailijaa jatkamaan draaman tapahtumia sekä eteenpäin että takautuvasti. Niskavuoren naiset onkin eniten ulkomailla tulkittu suomalainen näytelmä.*

Tämä Niskavuori-draama oli minulle ennestään tuntematon. Aikaisempien osien perustella kuitenkin luotan siihen, että sovittaja on tehnyt työnsä hyvin ja sovitus on uskollinen alkuperäistekstille.

En enhä alussa pitänyt tästä osasta kovinkaan paljoa. Kuunnelman alussa on nimittäin hieman ylinäyttelemistä, joka onneksi tasoittuu tarinan edetessä. Eikä tuota ylinäyttelemistä ole kuin yhden näyttelijän kohdalla… Muut - ja tämä yksikin myöhemmin - tekevät vakuuttavaa ja hyvää työtä. Kuunnelma on hyvin toteutettu ja viihdyttävä. Se on myös hyvän mittainen, eivätkä turhan usein toistuvat aloitus ja lopetus pätkät häiritse. Niitä kun on vain alussa ja lopussa.

Hieman tarinasta. Kummallista, miten kovasti poika muistuttaa isäänsä ja itse hakkailee toisia naisia. Ja miten naiset aina joutuvat taipumaan. Tässä osassa tulee jotenkin enemmän sellainen tuntu, että vaikka pääosassa koettavatkin olla miehet, on todellisuudessa valta itse Niskavuoren talolla ja juurikin sen naisilla, joissa on sen vahvuus.