Sue Grafton: K niin kuin kuolema

Alkuteos: K is for Killer (1994)

Suomentaja: S-L. Sjöblom

Ilmestymisaika: 1995 (ko.painos)

Sivumäärä: 320

Kustantaja: book studio

ISBN: 951-611-741-4

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Kinsey Millhone aakkosmurhat #11

Peukku: ^^b

*Maailman suosituin ja jäljitellyin naisyksityisetsivä Kinsey Millhone penkoo yhdennessätoista aakkosdekkarissaan miltei vuoden takaista kuolemantapausta. Osa-aikainen sihteeri Lorna Kepler on löydetty kuolleena mökistään, mutta kukaan ei osaa varmuudella sanoa, liittyykö asiaan rikosta. Tytön äiti on kuitenkin vakuuttunut, että Lorna murhattiin. Kinsey päättää tehdä pintapuolisen tutkimuksen asiasta, vaikkapa vain rauhoittaakseen äitiä. Lornasta paljastuukin heti kättelyssä yllättäviä asioita: vaatimattomasti eläneellä, sulkeutuneella, miltei erakkomaisella nuorella naisella onkin kaksi elämää, eikä toinen niistä siedä päivänvaloa… Alkaa Kinseyn kilpajuoksu kuoleman kanssa.*

Pidän kovasti Graftonin tyylistä hänen dekkareissaan. Ne ovat kiireettömiä ja rauhallisesti eteneviä. Niissä keskitytään kuvailemaan myös etsivän elämää eikä pelkästään ratkomaan käsillä olevaa tapausta. Aina tuntuu olevan aikaa viinilasilliselle tai hyvälle keskustelulle.

Hahmona Kinsey on mukava. Nainen, jolla on periaatteet ja arvot, ja joista hän silti voi tarvittaessa luistaa. Hän on nainen, josta voi pitää ja jota voi kunnioittaa.

Aakkosmurhat ovat oikein miellyttävää ajankulua. Vaikka kirjat ovatkin ilmestyneet tietyssä järjestyksessä ja ovat selkeästi sarja, pystyy yksittäisen tapauksen napsaisemaan helposti mistä välistä vain. Tärkeisiin aikaisempiin tapauksiin viitataan toisinaan, mutta niitä myös valotetaan sen verran, että lukija kestää mukana vaikkei olisikaan kyseistä kirjaa lukenut. Viittaukset ovat myös sen verran pieniä, että ne eivät pilaa aikaisempien osien lukemista spoilaamalla liikaa.

Graftonin ehdoton vahvuus on siinä, että hän kuljettaa juonta eteenpäin hyvällä dialogilla. Keskustelut ovat Aakkosmurhissa miltei tärkeämpiä kuin paikkojen kuvailu. Niistä monesti löytyvät ratkaisun avaimet. Ei kuitenkaan pidä unohtaa Kinseyn pohdintoja ja havaintoja, jotka hän esittää lukijalle omintakeisella tyylillään.

Tämän kertaisen kirjan lopussa minua jäi häiritsemään yksi paljastumaton juonenkäänne. Sellaiseksi se selvästi on tarkoitettu, mutta kun olisi ollut niin kiva tietää kuka olikaan tämän kyseisen käänteen takana. Mistä pääsenkin siihen, että Graftonin kirjoissa suurin heikkous on ehkä lopuissa muutenkin. Kirjat etenevät niin verkkaiseen tahtiin, että monesti loppu pääsee yllättämään ja siinä vaiheessa tapahtumat sinkoilevat eteenpäin.

Suosittelen kuitenkin Aakkosmurhia dekkaristeille, jotka arvostavat perinteistä salapoliisityötä eivätkä niinkään villiä räiskintää sinne tänne ja tuonne.

R. A. Salvatore: Valoa kohti

Alkuteos: Sojourn (1991)

Suomentaja: Mika Renvall

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 328

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-077-2

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Musta haltia -trilogia #3 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: ^^b
Huom: Forgotten Realms -sarjan lukeminen kannattaa aloittaa tästä trilogiasta.

*Uumenenalan armottomien syvyyksien yläpuolella Drizzt Do’Urden kamppailee selviytyäkseen hengissä Torilin pinnan ankarissa olosuhteissa. Nuori drow vaeltaa läpi maailman, joka on kokonaan erilainen kuin hänen omansa. Samalla hänen on paettava menneisyytensä varjoja. Hän alkaa ymmärtää uutta kotimaataan ja sen asukkaita, mutta harva maanpinnan asukas haluaa ymmärtää häntä.*

Koko Musta haltia -trilogiaa vaivaa se, että sinällään vähäiseen sivumäärään on sullottu vuosikymmeniä ja lukuisia tapahtumia. Vasta tämän kolmannen osa lopussa selviää, että niin todella on tarkoituskin. Nämä kolme kirjaa nimittäin ovat Drizztin itsensä kertomus omasta tarinastaan ja matkastaan maan pinnalle niiltä osin, mitä hän itse on valmis kertomaan. Näin ollen herää tietenkin kysymys siitä, mitä kaikkea hän jättääkään kertomatta? Tämä tiivistetyn kerronnan ajatus olisi kannattanut tuoda esille jo ensimmäisen kirjan alussa, niin lukija olisi selvinnyt vähän helpommalla.

Trilogian kolmannessa osassa Drizzt joutuu kohtaamaan maan pinnan haasteet. Vuodenaikojen vaihtelut, eläinten ja ihmisten epäluulot… Matkallaan hän kohtaa niin hyviä kuin pahojakin olentoja ja joutuu taistelemaan paikastaan olla. Lisäksi hän joutuu tekemään matkan sisimpäänsä ja tutkailemaan omaa sydäntään. Onneksi tälle matkalle hän saa viisaan opastajan ja ystävän.

Kannattaa ottaa huomioon se, että osa tässäkin kirjassa esiintyvistä paikannimistä on myöhemmin suomennettu. Tässä kirjassa (kuin koko trilogiassa) osa nimistä esiintyy vielä englanninkielisessä ulkoasussaan, esimerkkinä Waterdeep, joka myöhemmin on suomennettu Syvävedeksi. Kaikeksi onneksi nimet on helppo yhdistää toisiinsa.

Ylipäätään on hienoa saada selvyyttä siihen, miten ja miksi Drizzt oikein päätyikään mannunvartijaksi ja Jäätuulen laaksoon. Tämä trilogia todella antaa vastauksia, mutta samalla myös herättää kysymyksiä. Ennen kaikkea se viihdyttää. Miekka ja magia tyylisen fantasian ystävien kannattaa ehdottomasti tutustua!

R.A. Salvatore: Maanpaossa

Alkuteos: Exile (1990)

Suomentaja: Mika Renvall

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 311

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-071-3

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Musta haltia -trilogia #2 / Forgotten Realms - kirja

Peukku: ^^b

Huom: Forgotten Realms -sarjan lukeminen kannattaa aloittaa tästä trilogiasta.

*Uumenenalan käytävät, joiden synkkiä vaaroja maanpinnan asukas osaisi tuskin kuvitella, haastavat jokaisen, joka niissä vaeltaa. Drizzt Do’Urden ja hänen maaginen kissansa Guenhwyvar kuuluvat noihin vainottuihin. Paettuaan kotimaastaan Drizztin on nyt vallattava itselleen uusi koti tuosta valottomasta labyrintista. Samaan aikaan hänen on varottava takaa-ajajia, sillä mustien haltioiden tapoihin ei kuulu antaa anteeksi.*

Maanpaossa jatkaa Drizztin tarinaa hänen Menzoberranzanista lähtönsä jälkeen. Aikaa on kulunut kymmenkunta vuotta, jotka nuori drow on viettänyt yksin (rakasta pantteriaan Guenhwyvaria lukuunottamatta) syvyyksissä ajautuen eräällä tavalla lähelle inhimillisyyden rajaa…

Kirjan edetessä Drizzt tapaa uusia ystäviä ja oppii uutta ystävyydestä ja elämästä. Hän joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä seurauksia, sillä perhe, jonka hän hylkäsi ei noin vain ole valmis unohtamaan… Saamme siis nauttia myös Drizztin ihanista ja kamalista sukulaisista! Lisäksi yksi suosikki hahmoistani - Jarlaxle, Bregan D’aerthen johtaja - pääsee astumaan mukaan näyttämölle palkkasotureineen.

Tälläkin kerralla kirjaan on sisällytetty paljon tapahtumia ja tuntu voi olla kiireisen oloinen. Sitä paikkaa kuitenkin hyvin kerronnan vauhdikkuus ja kiinnostavuus. Sekä tietenkin hyvät taistelut. Drizztin tarina etenee vauhdilla kohti yhden vaiheen päätöstä, jonka lukija jo aavistaa: on aika suunnata kohti valoa...

R.A. Salvatore: Kotimaa

Alkuteos: Homeland (1990)

Suomentaja: Mika Renvall

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 322

Kustantaja: Jalava

ISBN: 951-887-057-8

Muoto: Nid.

Sarjamerkintä: Musta haltia -trilogia #1 / Forgotten Realms -kirja

Peukku: ^^b
Huom: Forgotten Realms -sarjan lukeminen kannattaa aloittaa tästä trilogiasta.

*Outo ja eksoottinen Menzoberranzan on drow-haltioiden mahtava kaupunki. Nämä mustat haltiat elävät maassa, jossa perheet taistelevat keskenään ja satumaiset hirviöt nousevat valottomista syvyyksistä.

Mustia haltioita yhdistää häikäilemätön vallanhimo. Nuori puhdassydäminen ylimys Drizzt Do’Urden joutuu miettimään kuinka elää kunniattoman kansansa keskuudessa.

Kotimaa on ensimmäinen osa nyt suomeksi ilmestyvästä Musta haltia -trilogiasta. Tarina sijoittuu pelinäkin tunnettuun FORGOTTEN REALMS maailmaan.*

Musta haltia -trilogian ensimmäinen osa käsittelee nuoren Drizztin elämää hänen syntymästään alkaen aina siihen hetkeen asti kun hän päättää hylätä kotikaupunkinsa ja vanhan elämänsä. Kyseessä on siis kirja, johon on mahdutettu noin viidenkymmenen vuoden aika. Omasta mielestäni kirja olisi voinut olla paksumpikin, sillä nyt lukijalle voi jäädä vähän kiireinen tuntu.

Salvatore on avannut jonkin verran drowien elämää, tapoja ja kulttuuria. Hän kertoo nuorten koulutuksesta ja kasvatuksesta. Näin ollen asioita on helpompi ymmärtää ja ehkä kannattaakin aloittaa ennemmin tästä trilogiasta ja siirtyä vasta sitten Jäätuulen laakso -trilogiaan, joka ajallisesti tapahtuu tämän trilogian jälkeen.

Kirja vilisee hahmoja. Lukijalle esitellään Drizztin koko perhe: äiti, veljet, sisaret ja  tietenkin isä… Esille pääsevät myös matriarkka Baenre ja muutamat muut hahmot, jotka tulevat tutuksi myöhemmin Drizztin vaiheiden edetessä. Harmillista on se, ettei vielä tässä vaiheessa oikein kenellekään anneta tilaa kasvaa suuremmaksi. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot nimittäin jäävät varsin kepeän oloisiksi. Eikä edes Drizztiä suuremmin syväluodata. Ehkä Salvatore olettaa hahmon olevan jo lukijalle tuttu?

Kaikesta huolimatta tarjolla on mainiota fantasiaa, jossa riittää tapahtumia: tarjolla on niin juonittelua kuin upeita taisteluitakin. Unohtamatta tietenkään ystävyyttä. Kirjaan on todella helppo päästä sisään ja se on minusta nopealukuista. Uskon vähemmän lukeneenkin lämpiävän tälle.

David Hewson: Kuoleman vuodenaika

Alkuteos: A Season for the Dead (2003)

Suomentaja: Anna Jalonen

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 473

Kustantaja: Moreeni

ISBN: 978-952-254-030-0

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: Nic Costa -sarja #1

Peukku: ^^b

*Nuori roomalaispoliisi Nic Costa on uuden työparinsa Luca Rossin kanssa tavanomaisella valvontakierroksellaan Pietarinkirkon aukiolla, kun poliisiradion kautta ilmoitettu ampumistapaus hälyttää heidät Vatikaanin kirjastoon.

Kirjaston lukusalissa sattunut verinen välikohtaus on vain alkusoittoa raakojen murhien sarjalle, jota tutkiessaan Nic Costa joutuu tekemisiin viehättävän mutta salaperäisen yliopisto-opettajan Sara Farnesen kanssa. Costan johtolankoina ovat murhaajan viehtymys varhaiskristillisiin marttyyrilegendoihin sekä uhrien yhteys Vatikaanin muurien suojissa piileskelevään kardinaaliin, mutta suurin arvoitus tuntuu kuitenkin kätkeytyvän Sara Farneseen.

Historiallinen Rooma, Caravaggion maalaustaide ja Vatikaanin muurien takana käytävät juonittelut ovat oleellisessa roolissa tässä kiehtovassa ja viihdyttävässä rikosromaanissa, joka aloittaa David Hewsonin suositun Nic Costa -sarjan.*

Hewson onnistui nappaamaan minut mukaansa. Hänen tyylinsä kirjoittaa on miellyttävä ja luettava. Tapahtumat etenevät eivätkä polje paikoillaan. Vaikka tapahtumasta toiseen ei aina välttämättä singahdetakaan suoraan, ovat myös nämä “suvanto” kohdat hyvin rakennettuja. Ne pohjustavat juonta tai avaavan hahmojen välisiä suhteita tai hahmojen ajatuksia paremmin. Kirjan rytmi on onnistuttu jaksottamaan hyvin ja kiinnostavasti.

Kirjan hahmot ovat kiinnostavia. Nic Costa itse vaikuttaa alkuun melko pojan klopilta, mutta vähitellen hän alkaa kasvaa ja aikuistua. Tajuta, ettei maailma olekaan ihan niin kaunis ja puhtoinen. Muita tärkeitä hahmoja ovat Nicin isä Marco, heidän ystävänsä Bea, Nicin pari Luca, patologi Hullu-Teresa… Ja tietysti ihastuttava Sara ja kirjan “pahempana” puolena toimivat henkilöt. Kuten sanoin, hahmot ovat kiinnostavia ja heistä paljastetaan mukavassa tahdissa uusia asioita. Kuitenkaan kaikkien kanssa ei pääse sinuiksi ja varsinkin Sara ärsyttää itseäni suunnattomasti naishahmona. Ehkä osa hahmoista olisi kaivannut vielä vähän enemmän kehittelyä? Etenkin kun ottaa sen huomioon, että joissain kohdin (minun mielestäni) viikate leikkelee vähän yllättäviä tahoja...

Juonellisesti kirja on minun makuuni. Tapahtumien näyttämönä kaunis Rooma, taustalla katolisen kirkon sisällä kytevät asiat ja tietyllä tapaa usko ja uskonto. Plus tietty se dramaattisuus, jolla murhat toteutetaan. Poliittiset juonittelut ovat lähellä sydäntäni. Tällä kertaa mukaan on sotkettu myös finanssimaailmaa ja korruptiota, mikä ei sinänsä yllätä kun kyse on italialaisista… Näistä aineksista on punottu monivaiheinen verkko, jossa kaikki ei ole ihan niin yksiselitteistä kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Yllätyksiä on luvassa. Niitä myös onneksi valotetaan lukijalle lähellä loppua, jos tämä ei ole aikaisemmin ollut riittävän tarkkana.

Myönnän, että monia parempiakin dekkareita kuin Kuoleman vuodenaika on tullut luettua ja että kirjalla on heikkoutensa, mutta siitäkin huolimatta nostan sille hattua. Se on viihdyttävä lukukokemus, joka onnistuu viimeistään aivan lopussa yllättämään lukijan ja jättää tämän pohtimaan, mitä seuraava kirja tuokaan tullessaan.

John Verdon: Numeropeli

Alkuteos: Think of a Number (2010)

Suomentaja: Marja Luoma

Ilmestymisaika: 2011 (ko.painos)

Sivumäärä: 573

Kustantaja: Gummerus

ISBN: 978-951-20-8233-9

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: David Gurney -sarja #1

Peukku: ^^b

Dave Gurney, äskettäin New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä varhaiselle eläkkeelle jäänyt poliisi, kuulee opiskeluaikaisen kaverinsa Mark Melleryn saamista omituisista uhkailukirjeistä. Ensimmäisessä niistä on käsky - ajattele jotain lukua, ensimmäistä joka juolahtaa mieleesi - ja suljettu kirjekuori. Kirjekuoressa on Melleryn ajattelema luku: 658.

Gurney pitää tapausta lähinnä kiehtovana arvoituksena, kunnes Mellery murhataan raa’asti kotipihallaan. Pian selviää, ettei Mellery suinkaan ole numeroilla ja riimeillä leikkivän murhaajan ensimmäinen uhri. Jopa kaiken nähnyt Gurney huomaa pohtivansa mahdottomalta tuntuvaa vaihtoehtoa: ehkä murhaaja todella osaa lukea uhriensa ajatuksia. Varmaa on ainakin se, että veren makuun päässeellä tappajalla ei ole aikomustakaan lopettaa. Ei ainakaan ennen kuin Gurney ja tämän vaimo Madeline ovat pelanneet oman osansa hänen saatanallisen ovelassa suunnitelmassaan.

Numeropeli on poikkeuksellisen älykäs murhamysteeri, joka yhdistää taidokkaasti Agatha Christie - henkistä suljetun huoneen arvoitusta, psykologista poliisiromaania ja hyytävää trilleriä.*

Kerrassaan vakuuttava esikoisteos. Olen vannoutunut dekkarien ystävä ja tämä nappasi kyllä tehokkaasti otteeseensa. Eikä tahtonut päästää irti millään.

Gurney ja hänen vaimonsa Madeline ovat mielenkiintoisia hahmoja. Kummastakin (ja heidän yhteisestä elämästään) kerrotaan kirjan edetessä vähitellen. Kaikkea ei tarjota suoraan lautasella, vaan tarinan edetessä oppii lukija uutta. Näiden kahden ihmissuhteessa on juonteita ja särmää, jotka siivittävät kirjaa eteenpäin. Ja vaikka lukija pääseekin jo jonkinlaiseen suhteeseen heidän kanssaan, jää silti vielä paljon auki ja odottamaan seuraavaa kirjaa.

Muita hahmoja kirjassa on melkoisesti. Heistä kuitenkin piirretään tarvittavat kuvat Gurneyn persoonallisella tyylillä kerrottuna pientä huumoria unohtamatta. Näin yhden kirjan sarjasta lukeneena, en vielä osaa sanoa onko edes osa mukana jatkossa. Jos on, niin hyvä, sillä joukossa on hahmoja, joista voi tulla todellisia helmiä. Jos taas ei, niin toivottavasti luvassa on lisää yhtä hauskoja ja kiintoisia sivuhahmoja.

Kerronnallisesti kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Mark Mellery astelee näyttämölle varsin mystisen ongelmansa kanssa. Minut tämä “tiedän mitä lukua ajattelet” - ajatus vangitsi kerralla. Ihanan kiehtovaa ja salaperäistä. Toisessa osassa Mark on jo siirtynyt manan majoille ja tapausta tutkitaan ja se alkaa vähitellen laajeta. Kolmannessa osassa vauhti vain kiihtyy ja palaset alkavat vähitelle raksahdella paikoilleen.

Kirjan jako toimii hyvin. Se tukee ja vahvistaa tarinaa. Ja millaista tarinaa!? Juoni on koukuttava ja todella pitää otteessaan. Lukija saa pähkäillä, eikä siltikään aina tunnu tajuavan vihjeitä, jotka onneksi avautuvat Gurneylle ja kumppaneillekin vähitellen. Kukaan ei ole täysin selvästi ylitse muiden, vaikka Gurney ehkä vetääkin useimmin pisteet kotiin. Hänkin tosin saa kiittää useammastakin ideasta vaimoaan Madelinea tai jota kuta kollegaansa. Yhteistyössä on voimaa, ainakin tällä kertaa.

Psykologisesti kirja on uskomaton. Se miten ihmiset voivat toimia ja ajatella, leikkiä toistensa mielillä ja mielenrauhalla. Pelottavaa, mihin kaikkeen ihmismieli oikein voikaan pystyä.

Suosittelen todella, todella lämpimästi hyvien dekkareiden ystäville. Uskoisin, että myös kokemattomampi dekkaristi voisi lämmetä tälle. Jos ei lukijana haittaa se, ettei ehkä kaikkia ratkaisuja osaisikaan itse yhdistellä palasista. Tässä kirjassa kun niin voi käydä. Mutta silti on luvassa ahaa-elämyksiä kun Gurney tovereineen pääsee askelen edemmäs.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Alkuteos: Pitkä valotusaika (2015)

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 181

Kustantaja: Tammi

ISBN: 978-951-31-8623-4

Muoto: e-kirja

Peukku: ^^b

Huom: Kiitos Elisa Kirja ja HelMetin Epos-lukupiiri.

*Viehättävä romaani ulkopuolisuudesta ja taiteilijakutsumuksesta, siitä mitä vuodet ja arki tekevät intohimolle.

Eletään 60-lukua Oulussa. Aarni on päättänyt koulunsa eikä tiedä mitä elämältä haluaa - tai haluaako ylipäänsä mitään. Maailmalla kun tuntuu olevan kovin vähän tarjottavaa hänenlaiselleen isättömälle pojalle, yhtä hyvin sen voisi räjäyttää taivaan tuuliin.

Äiti kuitenkin saa pakotettua Aarnin töihin Enni-tädin valokuvausliikkeeseen, ja kun Aarnin käyttöön annetaan kamera, hänen eteensä avautuvat täysin uudenlaiset näkymät. Ensimmäistä kertaa elämä tuntuu olevan hallittavissa, ainakin sen hetken kun kameran suljin raksahtaa.*

Tämä kirja tuli lukuuni HelMet-kirjaston ja Elisa Kirjan järjestämän Epos-lukupiirin kautta. Onni potkaisi, ja pääsin esilukijaksi. Kiitos siis HelMet ja Elisa Kirja!

Vanhatalon tyyli kirjoittaa on minusta kaunis, joskin vähän surumielinen. Hän käyttää kauniita kielikuvia ja ilmaisee tapahtumia rehellisen suoraan. Ihmisten puheesta kuuluu murre ja elettävä aika. Tekstiä on miellyttävä ja helppo lukea. Siihen jää kiinni.

Mieleni tekisi lainailla kymmeniä kohtia kirjasta. Näyttää, miten taidokkaasti Vanhatalo on osannut ilmentää kuvausta ja pimiötyöskentelyä. Hän on saanut kiinni siitä samasta taiasta, joka itseeni tarttui aikoinaan. Olen nimittäin opiskellut valokuvausta aikaisemmin. Asiat ovat siis minulle tuttuja ja jotenkin tässä tekstissä on sama henki ja rakkaus, kuin mitä itse olen kokenut. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja suunnaton kaipaus pimiöön.

Hahmoja kirjassa on jokunen. Heistä itselleni tärkeimmäksi muodostui päähenkilö Aarni, joukkoon sopimaton valokuvaajanuori, jolla ei oikein tunnu olevan uskoa itseensä. Häneen on helppo samaistua. Hän on läheinen ja uskottava. Muut hahmot nähdään Aarnin kautta, hän heijastaa heitä ja näkee sen, mitä näkee. Joskus se on totta, joskus ei. Lukija kuitenkin saa vihjeitä, joiden pohjalta hän voi rakentaa omaa käsitystään ihmisistä ja tapahtumista.

Kertomus etenee hieman hyppien Aarnin nuoruudesta vanhuuteen asti. Kuin eräänlaisina kuvina nähdään nuoruus ja tutustuminen valokuvaukseen, seikkailu Helsingissä ja rakastuminen Ilseen, avioelämän hankaluuksia, lapsien ja lastenlapsien syntymät ja ongelmat, sekä tietenkin kehittyminen kuvaajana. Taiteilijana. Hyppiminen toimii, sillä tapahtumat on jaksotettu sen verran hyvin, että kokonaisuus pysyy kasassa. Kaikkia aukkoja ei täytetä, kaikkea ei kerrota vaan lukijalle jätetään mahdollisuus solmia omia päätelmiään.

Myös kirjan loppu jää miellyttävästi auki. Sillä loppu tulee vastaan todella yllättäen. Olin itse odottanut tarinan jatkuvan vielä ainakin jonkin matkaa, mutta sitten se vain loppui. Alku hämmästyksen jälkeen olen kuitenkin tähän tyytyväinen. Vaikka kirjailija itse jättää lopun auki, on minulle itselleni kuitenkin kristallin kirkasta se, mitä Aarnille tapahtuu.

Kaunis, liikuttava, minusta surumielinen kirja. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille joita valokuvaus ja hienot ihmiskohtalot kiinnostavat. Teksti on sen verran nappaavaa, että uskoisin myös vähemmän lukevien saavan tästä otteen.

PewDiePie: Tämä kirja rakastaa sinua

Alkuteos: This Book Loves You (2015)

Suomentaja: Maria Lyytinen

Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)

Sivumäärä: 240

Kustantaja: WSOY

ISBN: 978-951-0-41669-3

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

*Tämä kirja on fiksumpi ja paremman näköinen kuin sinä.

Tämä kirja avaa silmäsi.

Tämä kirja rakastaa sinua.*

Kukapa nykynuorista ei tuntisi tätä miestä PewDiePietä, tai kuten suurin osa tietää Felix Arvid Ulf Kjellbergia, joka on tullut tunnetuksi YouTube-videoiden tekijänä. Tämä on hänen esikoiskirjansa. Tosin en ehkä sanoisi tätä kirjaksi, vaan ennemmin kuvitetuksi mietelauselmakokoelmasi.

Tekstiä tässä opuksessa on tuskin nimeksikään. Kuvia ja herran viljelemiä ajatuksia sitäkin enemmän. Osa on tasoltaan laadukkaampia ja osa taas… No, jokainen voi sen itse kuvitella. Varmaan osa jutuista on myös sellaisia, että ne aukeavat vain sisäpiiriläisille. Eli niille, jotka ovat katsoneet aikalailla kaikki hänen videonsa. Itse tunnustaudun vain satunnaiseksi seuraajaksi.

Sinällään viihdyttävä kirjanen, jossa on jotain ajatustakin. Varmaan uppoaa nuoriin miehiin ja pelaaja tyttöihin. Suosittelen kyllä kuitenkin ennemmin hankkimaan englanninkielisen version. Jutut toimivat paremmin englanniksi kuin suomeksi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Alkuteos: Americanah (2013)

Suomentaja: Hanna Tarkka

Ilmestymisaika: 2013 (ko.painos)

Sivumäärä: 528

Kustantaja: Otava

ISBN: 978-951-1-27393-6

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

*Ifemelu ja Obinze rakastuvat teini-ikäisinä Nigeriassa, mutta sotilashallinnon alaisessa maassa ei ole nuorille tulevaisuutta. Kaunis ja sanavalmis Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Obinze yrittää seurata häntä, mutta päätyy laittomana siirtolaisena Lontooseen.

Tasapainoillessaan amerikkalaistumisen ja afrikkalaisen identiteetin välilä Ifemelu katkaisee yhteyden Obinzeen. Hänestä kasvaa vihainen nuori nainen, joka kirjoittaa rotuaiheista blogia. Amerikasta Ifemelu löytää ystäviä, rakkautta ja intohimoa. Kun hän lopulta palaa Nigeriaan, hän tapaa Obinzen menestyneenä ja perheellisenä miehenä. Vasta silloin he joutuvat elämänsä suurimman valinnan eteen.*

Tunnustan, etten tämän kirjan kohdalla oikein tiedä mistä aloittaa. Joten katsotaan mitä saan kasaan.

Kotiinpalaajat on mielenkiintoinen, vaikuttava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä kirja. Siinä on upea tarina ja se todella avaa lukijan silmät käsittämään asioita erilailla kuin aikaisemmin. Se ravistelee ja puhuttelee. Se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Kirja on jaettu useampaan osaan. Tarinaa päästään seuraamaan niin Ifemelun kuin Obinzenkin näkökulmasta. Osa kirjan tapahtumista on nykyaikaa ja osassa taas pääsemme seuraamaan aikaisempia tapahtumia. Kertomus alkaa nykypäivästä, joten kun äkkiä hyppäämme menneeseen, alamme ymmärtää asioita aivan uudella tavalla. Mielenkiinto todella pysyy yllä, sillä kirjan rytmitys on hyvä. Tosin annan lukijana pientä kritiikkiä siitä, että loppu tulee aivan liian yllättäen. Ensin lukijan annetaan seurata tapahtumia kiireettä ja hitaasti edeten. Ja sitten aivan yllättäen tarina onkin siinä.

Ifemelun ja Obinzen tarinoiden ohessa lukija saa seurata heidän ystäviensäkin tarinoita. Luvassa on uskomattomia selviytymistarinoita kulttuurien välisistä törmäyksistä, joista osa sujuu paremmin ja osa vähän huonommin. Kirjan lopussa lukijasta (ainakin itsestäni) saattaa tuntua siltä, että muutamat tarinan langat olisivat voineet olla vielä vähän pidempiä, sillä vaikka eräänlainen avoin loppu onkin kirjalle hyvä asia, jää muutama ihmiskohtalo aavistuksen ikävästi kaihertamaan mieltä...

Kulttuuri ja tavat ovat kirjassa tärkeässä osassa. Niihin lukijankin kannattaa kiinnittää huomiota. Itse nautin tästä tapojen esittelystä, mutta siitäkin huolimatta olisin ehkä toivonut jonkinlaista pientä lisäselvitystä kulttuurien välisiin eroihin tai joihinkin tapoihin. Esimerkiksi jotkut puheeseen liitettävät huudahdukset (kuten lauseen loppuun liitettävä “oo” äänne) voivat länsimaisesta lukijasta tuntua jopa ärsyttäviltä. Samoin kuin se, ettei nimestä pysty päättelemään henkilön sukupuolta. Itselleni ainakin kävi niin, että muutaman kerran ehdin jonkin aikaa luulla naista mieheksi nimen perusteella kun tämän ulkonäköä tai sukupuolta ei heti määritelty… Erehdyksiin kannattaa siis varautua!

Annan vielä pienen varoituksen. Alkuun teksti saattaa tuntua hivenen raskaalta ja hitaalta lukea. Kirja vaatii pientä ajatusta ja keskittymistä, mutta kun tarina nappaa mukaansa, lukeminenkin helpottuu. Oman valopilkkunsa antavat mukana olevat Ifemelun blogitekstit, jotka varsin nasevasti aina sopivat kulloiseenkin tilanteeseen.

Kuten aluksi totesin, todellakin tutustumisen arvoinen kirja.

André Brink: Intohimon oikeudet

Alkuteos: The Rights of Desire (2000)

Suomentaja: Seppo Loponen

Ilmestymisaika: 2001 (ko.painos)

Sivumäärä: 334

Kustantaja: WSOY

ISBN: 951-0-25614-5

Muoto: Sid.

Peukku: ^^b

*Eläkkeelle siirretty kirjastovirkailija Ruben Olivier asuu yksin suuressa rappeutuneessa talossa. Sydänvaivat ja alueen levottomuudet huolestuttavat häntä, joten hän päättää ottaa turvakseen alivuokralaisia. Soveliaan pariskunnan sijasta ovelle ilmestyykin Tessa, nuori nainen liian isossa villapuserossa. Tästä alkaa yllätyksellinen romanssi, jonka kestäessä Ruben Olivier joutuu puolustamaan oikeuttaan intohimoon ja käymään läpi oman menneisyytensä.

Papenboom Roadin talo ei ole mikään tavallinen talo, kuten eivät monet muutkaan talot André Brinkin afrikkalaisissa tarinoissa. Käytävillä kummittelee orjatyttö Bengalin Antje, joka Kapmaan varhaisina hollantilaisaikoina joutui väkivaltaisen isäntänsä uhriksi. Rubenin omalaatuisen taloudenhoitajan Magrietan kautta avautuu puolestaan näkökulma siihen, millaista mustien elämä uuden hallinnon Etelä-Afrikassa on.*

Kirja on kirjoitettu Rubenin näkökulmasta eräänlaisena päiväkirjana kuluvista tapahtumista. Joskus itse tapahtumat ovat sattuneet jo paljonkin aikaisemmin, joskus taas ne ovat hyvinkin tuoreita. Teksteistä voi jotenkin aistia sen, onko Ruben ehtinyt jo itse käsittelemään tapahtumia vai pyörivätkö ne hänen mielessään vielä avoimina.

Ruben on kertomuksissaan jokseenkin salaileva. Hän tarjoilee lukijalle lähtökohdan, josta sitten paljastuu uusia ja taas uusia muotoja ja tarinoita. Näin käy, sillä hän itsekin oppii ja löytää uusia asioita elämästään. Hän ikään kuin vanhuuden kynnyksellä syntyy vielä kerran uudestaan itseään yli puolet nuoremman naisen kautta.

Tessa ja Magrieta ovat mielenkiintoinen vastapari. Tietyllä tapaa vanhoillinen ja perinteinen Magrieta avaa kauniisti oman kulttuurinsa ja maansa oloja ja heijastaa hienosti nuorta ja vapaamielistä Tessaa, joka eräällälailla vielä kolmikymppisenäkin etsii itseään ja paikkaansa maailmassa ja onnistuu siinä sivussa järkyttämään vanhoja tottumuksia ja ihmisiä ympärillään.

Vaikka Ruben intohimoisesti rakastuukin Tessaan ja Tessa selvästi välittää miehestä, on heidän rakakutensa kuitenkin enemmän sielullista kuin fyysistä. Heillä kummallakin on tietynlainen tarve rakastaa, mutta rakkauden muoto on kuitenkin erilainen. Se kuitenkin auttaa ainakin Rubenia löytämään itsensä.

Mielenkiintoinen sivujuonne on Bengalin Antje ja hänen tarinansa. Se siivittää “nykyajan” tarinaa eteenpäin ja kiehtoo lukijan mieltä. Etenkin kun Antje aktiivisesti puuttuu talossa asuvien elämään…

Vahva ja vaikuttavasti kirjoitettu teos, joka vangitsee lukijan otteeseensa. Tessan ja Rubenin ikäero ei sinällään häiritse, sillä Ruben on sympaattinen hahmo. Sen sijaan Tessa tuntuu jotenkin etäiselle, enkä oikein voi ymmärtää Rubenin hullaantumista tähän. Tekstin suomennoksessa jonkinverran häiritsevät karkeahkot ilmaukset naisen intiimeistä paikoista. Ne tuntuvat jotenkin rikkovan tekstin muuten niin kelluvan tyylin.

Ginn Hale: Wicked Gentlemen

Alkuteos: Wicked Gentlemen (2007)

Ilmestymisaika: 2007 (ko.painos)

Sivumäärä: 217

Kustantaja: Blind Eye Books

ISBN: 978-0-9789861-1-7

Muoto: Nid.

Peukku: q^^

*Belimai Sykes is many things: a Prodigal, the descendant of ancient demons, a creature of dark temptations and rare powers. He is also a man with a brutal past and a dangerous addiction.

And Belimai Sykes is the only man Captain William Harper can turn to when faced with a series of grisly murders.

But Mr. Sykes does not work for free and the price of Belimai’s company will cost Captain Harper far more than his reputation.

From the ornate mansions of noblemen, where vivisection and sorcery are hidden beneath a veneer of gold, to the steaming slums of Hells Below, Captain Harper must fight for justice and for his life.

His enemies are many and his only ally is a devil he knows too well. Such are the dangers of dealing with the wicked.*

Kirjan takakansi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Mutta ehkä annamme sen anteeksi, sillä koskas takakansi olisi täysin rehellinen?

Kirja on jaettu tavallaan kahteen osaan ja kahteen tarinaan, jotka kyllä liittyvät toisiinsa. Ensimmäinen puolisko on kerrottu Belimain näkökulmasta ja minä-kertojan kautta. Tässä osassa lukija pääsee kurkistamaan Prodigalien maailmaan ja itse Belimain ajatuksiin. Kirjan tämä puolikas esittelee myös muut tärkeät henkilöt, kuten inkvisiittori kapteeni Harperin, tämän langon Edwardin ja muutamia muita. Osan tarkoitus on selvittää se, mihin ja miksi Harperin sisar ja Edwardin vaimo Joan on oikein joutunut. Luvassa on siis pientä salapoliisitointa ja kiintoisia yllätyksiä.

Toinen osa seuraa enemmän kapteeni Harperia ja se on kerrottu ulkopuolisen kertojan kautta. Näin ollen lukija ei pääse aivan yhtä lähelle kuin ensimmäisessä osassa, mutta toisaalta se ei haittaa. Uusia ja yllättäviä asioita paljastuu silti ja minusta ainakin on mukavaa kun Harper jää salaperäisemmäksi hahmoksi. Tässä osassa Harper selvittelee edellisen osan jälkimaininkeja, jotka eivät olekaan ihan niin helposti ratkaistavissa. Ja kosto on oleva suloinen…

Hahmot eivät ole ehkä kaikkein omaperäisimpiä, eikä tarinakaan mikään maailmoja mullistava ole. Sanoisin, että näiltä osin kirja on aika perinteistä fantasia/scifiä, jossa on mukana myös homo-suhde. Taso muistutti melkoisesti parhaimpia aikoinani lukemiani fan-ficcejä, joten sinällään ei hullumpaa. Itselle ainakin tuli jotenkin nostalginen fiilis.

Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti maailma. Steampunk-mainen ja karun synkkä. Demoneja kulkee ihmisten keskuudessa ja inkvisitio hallinnoi enemmän tai vähemmän julmalla ja väkivaltaisella tavalla… Harmillista, että maailman ja sen olojen kuvaaminen jäi vähemmälle. Olisin mielelläni niistä lukenut lisää.

Ritva Sarkola: Naamiotanssi

Alkuteos: Naamiotanssi (2010)

Ilmestymisaika: 2010 (ko.painos)

Sivumäärä: 262

Kustantaja: Myllylahti Oy

ISBN: 978-952-202-191-5

Muoto: Sid.

Sarjamerkintä: MurhaMylly #43

Peukku: q^^

*Jaakko Saarinen epäilee, että hänen Tanja-vaimonsa pettää häntä.

Vanhalla Ylioppilastalolla vietetään naamiaisia riehakkaissa tunnelmissa. Kun viimeinen vieras päätoimittaja Helena Suikkari vie takkiaan vaatekaappiin, hän löytää sieltä Aurinkokuninkaan aikaiseen pukuun pukeutuneen Tanjan hopeinen tikari rinnassaan. Suikkari soittaa poliisille jääden varmistamaan, ettei kukaan pääse sotkemaan jälkiä.

Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimistosta tulevat paikalle rikosylikonstaapelit Timo Perttunen ja Urpo Karisalmi. Lähes kaksisataa ihmistä tanssii naamiot kasvoillaan, pukeutuneena 1600-luvun romanttisiin asuihin. Tästä joukosta olisi etsittävä murhaaja.*

Sarkola kirjoittaa vauhdikkaasti ja tyylillä, joka kyllä ottaa lukijan omakseen. Hänen tekstinsä on kiintoisaa ja luettavaa, siinä kestää hyvin mukana. Sen sijaan hänen henkilöhahmonsa jäävät jokseenkin pinnallisiksi.

Naamiotanssissa on monia poliiseja ja useita epäiltyjä. Poliiseista annetaan varsin yleiset kuvat. Sinne tänne ripotellaan tietoja heistä ja heidän perheistään. Vähän samanlainen suhde on epäiltyihin ja todistajiin. Oletettavaa on, että Sarkola jättää tarkoituksella hahmot melko avoimiksi. Näin hän pystyy yllättämään kerta toisensa jälkeen.

Kirjan tapahtumat etenevät melko vauhdilla. Haastattelut ovat lyhyitä ja toisinaan tuntuu, ettei niiden aikana saada selville juuri mitään. Kuitenkin kun lankoja punoo yhteen, alkaa kokonaisuus vähitellen paljastua. Itselle tämä paljastuminen tapahtui todella myöhään ja loppu yllätti.

Kevyt, nappaava dekkari. Sopii hyvin luettavaksi raskaampien kirjojen välissä.