Alkuteos: Pitkä valotusaika (2015)
Ilmestymisaika: 2015 (ko.painos)
Sivumäärä: 181
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-8623-4
Muoto: e-kirja
Peukku: ^^b
Huom: Kiitos Elisa Kirja ja HelMetin Epos-lukupiiri.
*Viehättävä romaani ulkopuolisuudesta ja taiteilijakutsumuksesta, siitä mitä vuodet ja arki tekevät intohimolle.
Eletään 60-lukua Oulussa. Aarni on päättänyt koulunsa eikä tiedä mitä elämältä haluaa - tai haluaako ylipäänsä mitään. Maailmalla kun tuntuu olevan kovin vähän tarjottavaa hänenlaiselleen isättömälle pojalle, yhtä hyvin sen voisi räjäyttää taivaan tuuliin.
Äiti kuitenkin saa pakotettua Aarnin töihin Enni-tädin valokuvausliikkeeseen, ja kun Aarnin käyttöön annetaan kamera, hänen eteensä avautuvat täysin uudenlaiset näkymät. Ensimmäistä kertaa elämä tuntuu olevan hallittavissa, ainakin sen hetken kun kameran suljin raksahtaa.*
Tämä kirja tuli lukuuni HelMet-kirjaston ja Elisa Kirjan järjestämän Epos-lukupiirin kautta. Onni potkaisi, ja pääsin esilukijaksi. Kiitos siis HelMet ja Elisa Kirja!
Vanhatalon tyyli kirjoittaa on minusta kaunis, joskin vähän surumielinen. Hän käyttää kauniita kielikuvia ja ilmaisee tapahtumia rehellisen suoraan. Ihmisten puheesta kuuluu murre ja elettävä aika. Tekstiä on miellyttävä ja helppo lukea. Siihen jää kiinni.
Mieleni tekisi lainailla kymmeniä kohtia kirjasta. Näyttää, miten taidokkaasti Vanhatalo on osannut ilmentää kuvausta ja pimiötyöskentelyä. Hän on saanut kiinni siitä samasta taiasta, joka itseeni tarttui aikoinaan. Olen nimittäin opiskellut valokuvausta aikaisemmin. Asiat ovat siis minulle tuttuja ja jotenkin tässä tekstissä on sama henki ja rakkaus, kuin mitä itse olen kokenut. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja suunnaton kaipaus pimiöön.
Hahmoja kirjassa on jokunen. Heistä itselleni tärkeimmäksi muodostui päähenkilö Aarni, joukkoon sopimaton valokuvaajanuori, jolla ei oikein tunnu olevan uskoa itseensä. Häneen on helppo samaistua. Hän on läheinen ja uskottava. Muut hahmot nähdään Aarnin kautta, hän heijastaa heitä ja näkee sen, mitä näkee. Joskus se on totta, joskus ei. Lukija kuitenkin saa vihjeitä, joiden pohjalta hän voi rakentaa omaa käsitystään ihmisistä ja tapahtumista.
Kertomus etenee hieman hyppien Aarnin nuoruudesta vanhuuteen asti. Kuin eräänlaisina kuvina nähdään nuoruus ja tutustuminen valokuvaukseen, seikkailu Helsingissä ja rakastuminen Ilseen, avioelämän hankaluuksia, lapsien ja lastenlapsien syntymät ja ongelmat, sekä tietenkin kehittyminen kuvaajana. Taiteilijana. Hyppiminen toimii, sillä tapahtumat on jaksotettu sen verran hyvin, että kokonaisuus pysyy kasassa. Kaikkia aukkoja ei täytetä, kaikkea ei kerrota vaan lukijalle jätetään mahdollisuus solmia omia päätelmiään.
Myös kirjan loppu jää miellyttävästi auki. Sillä loppu tulee vastaan todella yllättäen. Olin itse odottanut tarinan jatkuvan vielä ainakin jonkin matkaa, mutta sitten se vain loppui. Alku hämmästyksen jälkeen olen kuitenkin tähän tyytyväinen. Vaikka kirjailija itse jättää lopun auki, on minulle itselleni kuitenkin kristallin kirkasta se, mitä Aarnille tapahtuu.
Kaunis, liikuttava, minusta surumielinen kirja. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille joita valokuvaus ja hienot ihmiskohtalot kiinnostavat. Teksti on sen verran nappaavaa, että uskoisin myös vähemmän lukevien saavan tästä otteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti