Alkuteos: K is for Killer (1994)
Suomentaja: S-L. Sjöblom
Ilmestymisaika: 1995 (ko.painos)
Sivumäärä: 320
Kustantaja: book studio
ISBN: 951-611-741-4
Muoto: Nid.
Sarjamerkintä: Kinsey Millhone aakkosmurhat #11
Peukku: ^^b
*Maailman suosituin ja jäljitellyin naisyksityisetsivä Kinsey Millhone penkoo yhdennessätoista aakkosdekkarissaan miltei vuoden takaista kuolemantapausta. Osa-aikainen sihteeri Lorna Kepler on löydetty kuolleena mökistään, mutta kukaan ei osaa varmuudella sanoa, liittyykö asiaan rikosta. Tytön äiti on kuitenkin vakuuttunut, että Lorna murhattiin. Kinsey päättää tehdä pintapuolisen tutkimuksen asiasta, vaikkapa vain rauhoittaakseen äitiä. Lornasta paljastuukin heti kättelyssä yllättäviä asioita: vaatimattomasti eläneellä, sulkeutuneella, miltei erakkomaisella nuorella naisella onkin kaksi elämää, eikä toinen niistä siedä päivänvaloa… Alkaa Kinseyn kilpajuoksu kuoleman kanssa.*
Pidän kovasti Graftonin tyylistä hänen dekkareissaan. Ne ovat kiireettömiä ja rauhallisesti eteneviä. Niissä keskitytään kuvailemaan myös etsivän elämää eikä pelkästään ratkomaan käsillä olevaa tapausta. Aina tuntuu olevan aikaa viinilasilliselle tai hyvälle keskustelulle.
Hahmona Kinsey on mukava. Nainen, jolla on periaatteet ja arvot, ja joista hän silti voi tarvittaessa luistaa. Hän on nainen, josta voi pitää ja jota voi kunnioittaa.
Aakkosmurhat ovat oikein miellyttävää ajankulua. Vaikka kirjat ovatkin ilmestyneet tietyssä järjestyksessä ja ovat selkeästi sarja, pystyy yksittäisen tapauksen napsaisemaan helposti mistä välistä vain. Tärkeisiin aikaisempiin tapauksiin viitataan toisinaan, mutta niitä myös valotetaan sen verran, että lukija kestää mukana vaikkei olisikaan kyseistä kirjaa lukenut. Viittaukset ovat myös sen verran pieniä, että ne eivät pilaa aikaisempien osien lukemista spoilaamalla liikaa.
Graftonin ehdoton vahvuus on siinä, että hän kuljettaa juonta eteenpäin hyvällä dialogilla. Keskustelut ovat Aakkosmurhissa miltei tärkeämpiä kuin paikkojen kuvailu. Niistä monesti löytyvät ratkaisun avaimet. Ei kuitenkaan pidä unohtaa Kinseyn pohdintoja ja havaintoja, jotka hän esittää lukijalle omintakeisella tyylillään.
Tämän kertaisen kirjan lopussa minua jäi häiritsemään yksi paljastumaton juonenkäänne. Sellaiseksi se selvästi on tarkoitettu, mutta kun olisi ollut niin kiva tietää kuka olikaan tämän kyseisen käänteen takana. Mistä pääsenkin siihen, että Graftonin kirjoissa suurin heikkous on ehkä lopuissa muutenkin. Kirjat etenevät niin verkkaiseen tahtiin, että monesti loppu pääsee yllättämään ja siinä vaiheessa tapahtumat sinkoilevat eteenpäin.
Suosittelen kuitenkin Aakkosmurhia dekkaristeille, jotka arvostavat perinteistä salapoliisityötä eivätkä niinkään villiä räiskintää sinne tänne ja tuonne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti